Haaveista

Heinrich Vogeler: 

Sehnsucht (Träumerei), noin 1900.

Jossakin luki hiljattain, että jos on kovin suuret haaveet, elämässä on jotakin pielessä. En muista enää missä ajatukseen törmäsin, mutta muistan että se kummastutti minua. Toisaalta ymmärrän, että suurilla haaveilla viitataan ajatuksessa varmaankin ihmisen tyytymättömyyteen nykyhetkeensä ja kyvyttömyyteen elää juuri sitä, juuri tätä hetkeä ja juuri nyt, mutta en silti allekirjoittaisi ajatusta ihan tuollaisenaan. Minusta hyvään elämään mahtuvat sekä hyvä nykyhetki että haaveet, ne pienet ja suuret, miten kukin ne sitten mielessään mitoittaakin.

Haaveileminen on ihmiselle – ja ihmiskunnalle – tärkeää. Jos emme osaa unelmoida esimerkiksi paremmasta maailmasta, miten tiedämme mitä tavoitella? Jos emme unelmoi tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja inhimillisen ymmärryksen lisääntymisestä, miten ne voivat koskaan toteutuakaan? Unelmat ovat parhaimmillaan liikkeelle paneva voima, joka saa meidät tavoittelemaan jotakin tavoittelemisen arvoista.

Haaveet kertovat meille myös arvoistamme, siitä mikä juuri meille on tärkeää ja minne tahdomme elämässämme ja elämällämme suunnata. Siten ne myös opettavat meille meitä itseämme, sitä mikä meille on omaa ja merkityksellistä, ehkä jopa sitä mikä meissä voisi olla hyvää. Aina unelmat eivät ehkä toteudu sellaisinaan, mutta ne voivat silti kertoa meille oikeista askeleista. 

Elämä yksinomaan haaveissa ja se kuulu ”sitten kun” -elämä on tietenkin eri juttu. Kyvyttömyys elää meneillään olevaa hetkeä saa elämän valumaan läpi sormien ja muutenkin niin herkästi karkailevat päivät pakenemaan entistä kiireemmin. Vaikeina hetkinä haaveet ja unelmat saattavat toisaalta auttaa jaksamaan. Ehkä on hyväkin, jos raskaampina hetkinä kykenee kannattelemaan itseään unelmillaan? Voiko se olla väärin?

Minusta haaveet ovat tulevaisuususkoa. Luottamusta ja toiveikkuutta. Joskus niin, että ne auttavat jaksamaan ne vaikeammat hetket, ja joskus niin, että ne valaisevat jo ennestäänkin hyviä hetkiä. Ehkä unelmat ovat ennen kaikkea voimavara? Tärkeä inhimillinen resurssi, monella tavalla? Ainakin ne kantavat mahdollisuuksia, toivoa.

Omat unelmani juuri tänään, tänä hyvänä elämän hetkenä, ovat pieniä ja suuria, rakkaita ja tärkeitä. Yhtään niistä en antaisi pois. 

Melankolinen taiteilijaromaani Albert Edelfeltistä: Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (2017)

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava, 2017. 479 s.
Alla Albert Edelfeltin teos Kristus ja Mataleena vuodelta 1890.

***

– Vanhana on varaa olla rehellinen. Koko minun elämäntyöni on pelkkää hukkaan heitettyä koreilua.

Kun vasta pitelen Venla Hiidensalon hiljattain ilmestynyttä, Albert Edelfeltistä kertovaa romaania kädessäni, mietin haluanko sen Edelfeltin, jonka se ehkä antaa. Odotan kai ennen kaikkea kuvausta naisia kaltoin kohtelevasta huithapelista, josta en mitenkään voisi pitää. No, kuten todettua, en pidä Edelfeltiä turhan puhtoisena ennestäänkään. Jotenkin kai silti pelkään, että taiteilija, jonka monia teoksia hänen erehtyväisyydestään huolimatta suuresti ihailen, näyttäytyy teoksessa sietämättömänä naistenkaatajana. Miksi? Ehkä olen lukenut teoksesta jonkun jutun, jossa tämä puoli on painottunut? Niin tai näin, päätän kuitenkin kokeilla miltä kirja tuntuu.

– Teen tämän sinun tähtesi, tyttö sanoi. – Kun kerran pyydät.

Hyvä niin, sillä jo pian on selvää, että tulen lukemaan teoksen loppuun. Siinä on mukaansatempaavuutta ja alusta alkaen myös monitasoisuutta, joka osoittaa yksipuoliset odotukseni omituiseksi, ennakkoluuloiseksi harhaksi. No, totta toki on, että teos on kuvaus myös naistenkaatajasta. Taiteilijasta, joka perustelee tarvettaan maata mallinsa luomisvoimansa ravitsemisella. Ehkä se sitten oli niin? Ehkä monet Edelfeltin teoksista olisivat ilman naisia jääneet maalaamatta? Miten hyvä, että Anna Kortelainen kirjoitti Virginiensä. Ja että Hiidensalo kirjoitti tämän romaaninsa. Onhan nämä naiset vähintäänkin kohtuullista muistaa edes ajatuksina, mahdollisuuksina, elettyinä kohtaloina. Ja fiktio, kyllä, mahdollistaa juuri mahdollisuuksien tutkimisen, etsimisen.

– Minusta tuntuu, että en pysty maalaamaan jos pysyttelen kaidalla tiellä. Jokaiseen työhön on laitettava jotain itsestään. Se ei onnistu jos yhtä aikaa pitää olla kuuliainen aviomies.

Mutta kyllä, alusta alkaen teos on kuitenkin myös paljon muuta kuin vaihtuvia naisia ja ohikiitäviä lemmenleikkejä. Pitkin matkaa teos näyttäytyykin minulle ennen kaikkea melankolisena taiteilijaromaanina, joka pohtii myös elämän väistämätöntä rajallisuutta ja taiteilijan ja taiteen rehellisyyttä. Tällaisena se kurottaa hyvin vahvasti myös tähän päivään, taiteilijuuden ajasta aikaan toistuviin kysymyksiin. Räväkällä Mediahuoralla (2012) kirjailijanuransa aloittaneen Hiidensalon käsissä melankolisuuden rinnalle ja vastapainoksi rakentuu kuitenkin myös tiettyä ilkikurisuutta; melankolisuus ei tässä ole surumielistä uneliaisuutta, vaan juuri ihmisen, taiteilijan ja elämän rajallisuuden läsnäoloa. 

Piti maalata vain itselleen. Taiteen piti olla miellyttämisen tarpeen yläpuolella. Taiteen piti kuvastaa hengen kauneutta.

Mutta miten sellainen olisi ylipäätään mahdollista, kun hän oli ostajistaan ja tukijoistaan riippuvainen?

No, ”pidänkö” teoksen Edelfeltistä? Jotenkin koko kysymys tuntuu nyt triviaalilta tai ainakin siltä, että sen asettelua pitäisi muuttaa. En ehkä pidä Edelfeltistä sinänsä (paitsi että hän kohtelee naisiaan miten kohtelee, hän suhtautuu myös kansaan ja esim. fennomaaneihin omalla etuoikeutetun ylemmyydellään), mutta kyllä, pidän siitä miten ja millaiseksi Hiidensalo Edelfeltin tässä kertoo. Pidän melankolisen taiteilijaromaanin tunnelmasta ja siitä, miten Hiidensalo rakentaa teokseensa ajattomuutta, joka ei tunnu päälleliimatulta. Siitäkin pidän, etteivät asiat sittenkään ole mustavalkoisia. Siitä, että romaanin Edelfeltiä on kaikessa erehtyväisyydessään mahdollista myös ymmärtää. Juuri tämä tekee Edelfeltistä ja romaanista myös elämäntuntuisen.

Pidän myös Hiidensalon kerrontaratkaisusta, jossa hän rakentaa tarinansa paitsi Edelfeltin itsensä (Albertin), myös nuoren Ansan ja Berta-siskon kautta. Erityisen koskettavia ovat Ansan, pikku piikasen, osuudet. Myös Berta on hienosti rakennettu. Niihin katkelmiin, joissa Edelfelt eli Virginien kanssa, olisin sen sijaan kaivannut lisää syvyyttä, intensiteettiä, jotakin – ehkä siksi, että minulle juuri Virginien (mahdollinen) kohtalo on tähän asti ollut se tutuin ja koskettavin. Tässä teoksessa Virginie jää kuitenkin sivurooliin. Koskettavimmaksi kohoaa Ansa, ja niin toki juuri tämän teoksen kohdalla pitääkin kohota.

Berta puolestaan saa teoksessa puhua naisena, jolle ei riitä naiseuden perinteinen malli. Ja samalla naisena, joka silti on juuri tuon mallin vanki. Berta ei halua olla tyttö, joka ei koskaan lue yhtään kirjaa ja joka kiristää kureliivinsä niin tiukaksi, ettei pysty syömään. Ei, Berta haluaa kirjoittaa. Kirjoittava nainen on kuitenkin vielä kummajainen. Normaalimpaa on ryhtyä opettajaksi, jos ei kerran mene naimisiin. Ja niin, jonkun on pidettävä huolta kodista, äidistä, veljen lapsesta – kaikesta siitä, mihin maailmaa matkaava taiteilijaveli ei ehdi.

Bertan ajatusten kautta teoksessa kiteytyy myös se, miten paljon naista helpommin mies jää historiankirjoihin, ja edelleen se, miten paljon merkittävään asemaan kohonnut mies saakaan jälkipolvilta anteeksi:

Runoissa hänen elämänsä rinnastui kaduilla puhaltavaan tuuleen. Kaupungin kiviset seinät eivät tuulesta hievahtaneetkaan eikä hänestä jäisi kaduille kaikuakaan. Atte sen sijaan jäisi historiankirjoihin, se oli jo selvää. Ihmiset etsisivät Attesta tietoa kirjoista, ihastelisivat hänen taulujaan gallerioissa. Attesta ja tämän avioliitosta kirjoitettaisiin elämäkertoihin. Atte saisi taiteensa takia kaiken anteeksi. Taide teki Atten tempuista ikään kuin osan itseään. Ilman niitä ei olisi hänen taulujaankaan. Attekin oli epäilemättä kärsinyt, mutta hänen taiteensa olisi kärsimyksen palkka.

(Ja niin, mietin kyllä, taas, miten paljon olen itsekin valmis antamaan Edelfeltille anteeksi? Vai olenko? Onko edes kysymys anteeksiannosta? Tarvitseeko taiteen kokijan antaa anteeksi? Tarvitseeko hyväksyä? Voiko keskittyä vain kokemaan? No, ehkä tämä rönsy oli ainakin ensi hätään jo täällä.)

Merkittävänä naishahmona teoksessa näyttäytyy myös Aino Ackté, jonka ympärille Edelfelt kutoo omia rakkaudenunelmiaan. Aino edustaa teoksessa toisenlaista, modernia naista, josta riittäisi vastusta myös Edelfeltin kaltaiselle miehelle. Ainon vie kuitenkin maailma, kihlauskin, vähän samaan tapaan kuin ne ovat vieneet joiltakin toisilta myös Albertin.

Hienoa on myös keskustella teoksen Edelfeltin kanssa tämän näkemyksistä taiteestaan. Edelfelt kokee vanhetessaan hyvin vahvasti, kuten alun sitaatti kertoo, että koko hänen ”elämäntyönsä on pelkkää hukkaan heitettyä koreilua”. Ja kaiken aikaa hän on jo sitä ennenkin rimpuillut hänelle asetettuja odotuksia vastaan, ainakin mielessään. Edelfeltille sanottiin:

Sinun tehtävänäsi on saada kansa näkemään itsensä. Eikä yksin näkemään, vaan uskomaan itseensä. Kansa pitää saada näkemään ja kokemaan jokapäiväinen, arkinen elämänsä ainutlaatuisena.

Niin: päättyvä 1800-luku tarvitsi kansallistunteen kohottajansa. Mutta teoksen Edelfeltiä eivät kansan ukot ja akat oikeasti kiinnostaneet. Eikä muuten Kuningatar Blankakaan. Ne aiheet, joista hänet yhä muistetaan, eivät ehkä aina olleetkaan hänelle itselleen merkittäviä. Niinkö se siis on, että taiteilijan on myytävä lahjansa yleisön tarpeisiin? Että on lopulta mahdotonta muuta kuin miellyttää? Antaa sitä mitä yleisö haluaa? Onko taiteen vapaus väistämättä illuusio?

Hyvät herrat, esitys on päättynyt. 
Olen koko ikäni kohdellut taidetta kuin porttoa.

***

Albertin aika loppuu aikanaan. Jäljelle jäävät kirjeet, sisko, muutamat toiset elämänkohtalot. Ja niin, ne, jotka jäävät, kertovat meistä siten kuin itse tahtovat. Valitsevat, mikä säilyy ja mikä ei. Bertakin saa lopulta hetkensä. Ja jää, kyllä vain, historiankirjoihin.

Teoksen viimeistä osaa, jossa siirrytään aikaan kymmenkunta vuotta Edelfeltin kuoleman jälkeen, pidän kokonaisuuden kannalta hieman irrallisena. En lörpöttele tästä enempää, etten (ainakaan enempää) pilaa kenenkään mahdollista tulevaa lukukokemusta, mutta totean, että minulle tämä teos olisi ehkä toiminut (vielä) paremmin ilman sitä. Kirjailijoilla on kuitenkin oikeus kirjoittaa teoksensa juuri sellaisiksi kuin heille oikeinta on, ja Hiidensalolla on ollut tähän ratkaisuunsa omat tärkeät syynsä. Haa – eläköön taiteen vapaus!

***

PS. Pakko on pikkuisen ilkikurinen pilke silmäkulmassa siteerata vielä tämä:

Yhtä saatanaahan sen kirjailijuudenkin täytyi olla. Ne piruparat tappelivat avustuksista eikä kukaan ostanut niiden kirjoja kuitenkaan. Suomalaista lukevaa sivistyneistöä oli vain kourallinen. Onneksi hän ei sentään ollut kirjailija.

Mitä pitäisi ajatella siitä että... eli etsiskeleviä ajatuksia taiteilijoiden erehtyväisyydestä

Albert Edelfelt, Virginie (La parisienne), 1883

Katselen työpöytäni neilikkamaljakkoa vasten nojaavaa Albert Edelfeltin Virginietä. Ajattelen, niin kuin aina, että Virginie on kaunis, sekä naisena että teoksena. Ajattelen myös Venla Hiidensalon hiljattain ilmestynyttä romaania Sinun tähtesi (2017), jota olen juuri aloitellut. Törmäsin teokseen kirjaston palautushyllyssä ja mietin haluanko lukea sen, haluanko sen Edelfeltin jonka se ehkä antaa. Pyörittelin kirjaa hetkisen ja päätin sitten ottaa sen mukaani, kokeilla miltä se tuntuu ja katsoa sitten, jatkanko eteenpäin. Muistutin myös itseäni siitä, että olen lukenut jo Anna Kortelaisen ihanan, hurmaavan, lumoavan Virginien! ja tiedän kyllä (tai ainakin vahvasti otaksun), ettei Edelfeltin ihmisyys kaikilta osin ollut yhtä kaunista kuin hänen taiteensa. Tiedän, että kauniin Virginien kohtalo ei välttämättä ollut kaunis.

Annan sormenpäideni hetkeksi pysähtyä ja katselen myös kaunista kirjoittavaa naista blogini bannerissa. Teoksen ranskankielinen nimi on La réponse, vastaus. Mietin, millainen tarina tähän teokseen kätkeytyy. En tiedä, näen vain kauniin kuvan kauniista naisesta. Mahdollisen tarinan saan itse kertoa niin kauan kuin en tiedä mitään, ja juuri nyt teos kertoo minulle ennen kaikkea kirjettä hento hymy huulillaan kirjoittavasta naisesta. Kuka nainen on? Kenelle hän kirjoittaa? Mitä ja miten? Ja kyllä, jonakin päivänä, jos mahdollista, haluan ottaa selvää. Ehkä hänestäkin kerrotaan jossakin Edelfeltiä käsittelevässä teoksessa. (Tiedätkö sinä hänestä jotakin? Jos, kerro!) Virginiestä jo tiedän (tai ainakin otaksun) Anna Kortelaisen ansiosta enemmän – hänestä on olemassa ainakin mahdollisuus, tulkinta. 

Niin. Hiidensalon teos on vasta aluillaan, mutta mietin jo, enkä ensimmäistä kertaa, enkä vain Edelfeltin suhteen, missä määrin taiteilijan taidetta ja muuta elämää ”pitää” tai ”on oikein” lukea suhteessa toisiinsa. Ja nyt mietin siis ennen kaikkea niitä taiteilijoita, joiden muut teot ja/tai ajattelutavat ovat olleet tavalla tai toisella enemmän tai vähemmän kyseenalaisia; taiteilijan elämän ja teosten suhde sinänsä on toinen kysymys, jota myös usein pohdin, mutta en juuri nyt. Nyt mietin, saako ihailla, rakastaa, kunnioittaa sellaisen taiteilijan elämäntyötä, jonka elämässä ehkä muilta osin olisi ollut toivomisen varaa. Ja ei, en nyt tosiaan ajattele vain Edelfeltiä, ajattelen taiteilijoita ylipäätään.

No niin. Tietenkin saa. Vaikka tiedän (tai – edelleen – ainakin vahvasti otaksun), että Edelfelt jätti esimerkiksi naissuhteissaan paljonkin toivomisen varaa, en voi olla rakastamatta hänen teoksiaan. Ilman häntä minulla ei olisi Virginietä pöydälläni eikä kirjettä kirjoittavaa naista tuossa yllä (mutta kyllä, ei esimerkiksi juuri Virginietä olisi myöskään ilman häntä itseään). Ja vaikka tiedän (tai niin, ainakin otaksun, näin ajan ja kirjallisuuden takaa katsovana), ettei esimerkiksi Jean Sibelius ollut aina puolisona kaikkein ihanteellisin, en voi olla arvostamatta hänen työtään (vaikka – niin, en voi myöskään olla ajattelematta, miten tärkeä rooli Ainolla siinä kaikessa oli). Ja Runeberg, no niin, eipä hänkään kovin ihanteellinen aviomies ollut, mutta miten kauniisti hän kirjoittaakaan esimerkiksi Hannassa. Miten voisin olla arvostamatta kansallisrunoilijaamme? (Miten, vaikka taidankin arvostaa vielä enemmän Fredrikaa?)

Sitten on niitä vähän toisenkinlaisia kysymyksiä. Niitä, että mitä pitäisi ajatella, kun joku on vaikkapa tukenut natseja? Tähänkin kysymykseen törmäsin aivan hiljattain, kun olin juuri lukenut Knut Hamsunin Viktorian (1898) ja kurkkasin Hamsunia Wikipediasta: tietoaittamme kertoi, että Hamsun tuki Norjan natsimiehittäjiä toisen maailmansodan aikana. Vuosikymmeniä Viktorian jälkeen, mutta silti. Järkyttävää, tietenkin. Silti en voi olla ajattelematta, että Hamsun kirjoitti Viktoriaansa hyvin kauniita sanankäänteitä.

Niin. Mitä siis ajattelen? Sitä kai, että vaikka on tekoja ja ajattelutapoja, joita en (naisena, ihmisenä, tämän ajan lapsena jne.) voi hyväksyä, en voi katsoa taidetta näiden tekojen ja ajattelutapojen läpi. Tai – niin. Huomaan, että sormenpääni pysähtyvät taas. Katson Virginietä ja ajattelen silmäkulmien surua. Enkö pääsekään johtopäätökseen? Teot ja ajattelutavat, kun niistä tietää (tai otaksuu tietävänsä) saattavat tavalla tai toisella sittenkin vaikuttaa siihen, miten teoksen näkee. Jos en olisi lukenut Virginiestä, katselisin häntä ehkä toisin. Ja, tärkeää: haluan olla lukenut hänestä, haluan että minulla ovat häntä koskevat tietoni ja otaksumani. Haluan siis kai tietää myös Edelfeltin epätäydellisyyden.

Olisiko hyvä, jos ei tietäisi taiteilijasta liikaa tai juuri mitään? Entä jos ja kun haluaa ymmärtää myös sitä maailmaa ja elämää jossa taide on tehty? Minä haluan, ja etenkin juuri vuosisadanvaihde on aikaa, jonka taidetta haluan lukea ja katsella myös oman aikansa kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa kehyksissä. Toisinaan se tarkoittaa myös kiinnostusta taiteilijoiden henkilöhistoriaan. Sitä, että taiteilijan elämä ja taide sekä kietoutuvat toisiinsa että pysyvät erillään – että haluan tutkiskella taiteilijaa ja hänen tuotantoaan siinä ajassa ja elämässä, jossa hän on elänyt, ja olla kai silti vapaa ihailemaan, arvostamaan ja rakastamaan hänen taidettaan silloinkin, kun se muu elämä jättäisi sitä toivomisen varaa. Kai sitten olen valmis näkemään ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat: erehtyväisinä. (Olenko? Entä ne natsit?)

No, olen iloinen että törmäsin tuohon Hiidensalon romaaniin ja että päätin sen lukemista tunnustella. Nyt minua kiinnostaa sivu sivulta enemmän, millainen Edelfelt teokseen piirtyy. Kiinnostaa, vaikkei se Edelfelt selvästikään kaikilta osin ole ihminen, josta pidän. Mutta – no niin – eihän hän ole minulle täydellinen tai puhtoinen ennestäänkään. Mutta kaikessa siinä epätäydellisyydessäänkin hän maalasi minulle Virginien. Kirjettä kirjoittavan naisen. Kesän. Kuningatar Blankan. Mitä hän sitten elämässään muuten typerehtikin, hänen elämäntyönsä hehkuu minulle taiteemme ihanaa, rakasta, kaunista kultakautta. 

Ehkä on niin, että tässä, niin kuin monessa muussakin kysymyksessä, on monta rönsyilevää vastausta?

PS. Ja kyllä, tietenkin romaanin Edelfelt on myös (tai ennen kaikkea) fiktiota, ajatus ja tulkinta siitä mitä ja miten olisi voinut olla. Mutta fiktion ympärillä (tai sisällä, miten sen sitten ajatteleekin), on myös säikeitä siitä mitä oli.

Kaltaisuuksia

Koristelin eilen tätä uutta vihkostani. Kääräisin vähän kansipaperia, liimasin kuvia. Sen jälkeen kirjoitin pitkän kirjoituksen. 

Kirjoitin toisista samankaltaisista vihkoista, joita olen ostanut päiväkirjoikseni yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitin baskerista, jollaista olen käyttänyt vielä kauemmin (ja joka kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli lopulta pakko vaihtaa uuteen). Kirjoitin sormuksesta, kukista, väreistä, kirjoista ja kirjailijoista.

Valitsin myös kuvan. Asettelin sen tekstin lomaan. Näin:

"Jo puoli elämää, vähän ylikin, on mukanani kulkenut myös rakkauteni

Helene Schjerfbeckin taiteeseen:

Helene Schjerfbeck: Tanssikengät, 1882."

Niin: kirjoitin kaltaisuuksista ja mieltymyksistä, siitä miten ihminen saattaa pitää samantapaisista asioista vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaikka ajassa ja elämän tuulissa aina myös muuttuu, kerrostuu. Kirjoitin, että pitää olla tilaa kummallekin, sekä pysyvyydelle että muuttumiselle ja sekä ihmisessä että elämässä. Kirjoitin, että juuri tasapaino on hyvä, tässäkin – se, että saa sekä muuttua että pysyä samanlaisena, itselle sopivassa suhteessa. Kirjoitin, että ihminen ja elämä ovat ylipäätäänkin sellaisia, että kaikki uusi rakentuu sille pohjalle, joka jo on. Että kaikki, mitä teemme tänään ja huomenna, rakentuu aiemmin kokemamme ja tekemämme jatkoksi.

Kirjoitus rönsyili, harhaili, en saanut siihen otetta. Ajatukset sumenivat toistensa lomaan ja tuntui, että eksyin taas kauas, paljon kauemmas kuin tässä kohtaa oli tarpeen. Lopulta huomasin, että halusin oikeastaan sanoa vain tämän:

Uudella vihkollani on vanhat kääreet. Saan kirjoittaa uutta samantapaisiin kansiin, samantapaiselle paperille. Tuntuu omalta. Oikealta. Minulta. Siltä, että on hyvä jatkaa.

Siinä kaikki. Pyyhin muun pois. 

Miete maanantaille

"Unelma on paras perusta tulevaisuuden luomiselle." 

- Victor Hugo -

Muistetaan siis unelmoida myös tänään.

Kesäkuun päivät...

Albert Edelfelt: Kesä, 1883.

Kesäkuun päivät ketjuuntuvat jo. Siitä, kun lapsilla alkoi loma, alkaa olla jo viikko. Onko se vähän vai paljon, ehkä sekä että.

Päivät ovat pehmeitä ja täyteläisiä samaan aikaan. Pidän niistä. Iltaisin kävelen alkukesän heleässä vihreässä ja hengitän sen nuoruutta. Vielä on kaikki alullaan, kesän ensihetket vasta. Olen onnellinen siitä, että on juuri tämä vuodenhetki, juuri nyt.

Ja ajattelen, tietenkin, käsikirjoituksiani maailman tuulissa ja sitä, miten en tiedä mitään siitä mitä ne matkallaan kohtaavat. Välillä ajattelen sitäkin, että ehkä jo ennen joulua kuulen sentään jotakin, saan jostakin vastauksen, mikä se sitten onkin, ja sitten ajattelen, taas, että kirjoittajan taival on kai tässäkin kohtaa malttamisen taival. Asiat tapahtuvat hitaasti (jos ollenkaan, olin myös vähällä kirjoittaa, mutta muistin sentään, että tapahtuuhan ainakin itse kirjoittaminen). Niin, kaikki ottaa aikansa, tarinoiden kypsyminen ja myös odottaminen sen jälkeen. Onneksi ei oikeastaan ole kiire, ei minnekään. Onneksi se on juuri niin, että tärkeintä on matka itse.

Nyt kirjoitan vuoroin ryöpsähtäen ja vuoroin hitaasti satunnaisia säkeitä ja katkelmia rakenteilla oleviin alkuihin. Menen mahdollisuuksiin, tunnustelen niitä. Ja tiedän, että näistä säkeistä ja katkelmista ja aluista ja mahdollisuuksista lähtee taas hiljalleen rakentumaan uusia tarinoita, maailmoita, matkoja. Sitä en ehkä vielä tiedä, mistä lopulta tulee valmista, ensin tai ollenkaan. Mutta jostakin tulee, hiljalleen ja omaan tahtiinsa, niin uskon.

Välillä vain istun teekuppi kädessä. Katselen taivasta, joka eri päivinä ja iltoina on erilainen. Toisina päivinä ja iltoina se on kirkas ja avara. Toisina harmaa, melankolinen. Mutta aina siinä on äärettömyys.