Kesäkuun päivät...

Albert Edelfelt: Kesä, 1883.

Kesäkuun päivät ketjuuntuvat jo. Siitä, kun lapsilla alkoi loma, alkaa olla jo viikko. Onko se vähän vai paljon, ehkä sekä että.

Päivät ovat pehmeitä ja täyteläisiä samaan aikaan. Pidän niistä. Iltaisin kävelen alkukesän heleässä vihreässä ja hengitän sen nuoruutta. Vielä on kaikki alullaan, kesän ensihetket vasta. Olen onnellinen siitä, että on juuri tämä vuodenhetki, juuri nyt.

Ja ajattelen, tietenkin, käsikirjoituksiani maailman tuulissa ja sitä, miten en tiedä mitään siitä mitä ne matkallaan kohtaavat. Välillä ajattelen sitäkin, että ehkä jo ennen joulua kuulen sentään jotakin, saan jostakin vastauksen, mikä se sitten onkin, ja sitten ajattelen, taas, että kirjoittajan taival on kai tässäkin kohtaa malttamisen taival. Asiat tapahtuvat hitaasti (jos ollenkaan, olin myös vähällä kirjoittaa, mutta muistin sentään, että tapahtuuhan ainakin itse kirjoittaminen). Niin, kaikki ottaa aikansa, tarinoiden kypsyminen ja myös odottaminen sen jälkeen. Onneksi ei oikeastaan ole kiire, ei minnekään. Onneksi se on juuri niin, että tärkeintä on matka itse.

Nyt kirjoitan vuoroin ryöpsähtäen ja vuoroin hitaasti satunnaisia säkeitä ja katkelmia rakenteilla oleviin alkuihin. Menen mahdollisuuksiin, tunnustelen niitä. Ja tiedän, että näistä säkeistä ja katkelmista ja aluista ja mahdollisuuksista lähtee taas hiljalleen rakentumaan uusia tarinoita, maailmoita, matkoja. Sitä en ehkä vielä tiedä, mistä lopulta tulee valmista, ensin tai ollenkaan. Mutta jostakin tulee, hiljalleen ja omaan tahtiinsa, niin uskon.

Välillä vain istun teekuppi kädessä. Katselen taivasta, joka eri päivinä ja iltoina on erilainen. Toisina päivinä ja iltoina se on kirkas ja avara. Toisina harmaa, melankolinen. Mutta aina siinä on äärettömyys.

Toukokuun viimeisenä päivänä

 

On ollut merkillinen toukokuu. Kevät on tänä vuonna ollut hidas, viivyttelevä, mutta jonakin päivänä taivas silti äkkiä säteili valoa ja lämpöä ja maailma oli hetkessä vihreä. Tänäänkin päivä alkaa sateisena, harmaana, hieman surumielisenä, mutta illaksi on taas luvattu kirkastuvaa. Jotenkin pidän tästä, vaihtelun symboliikasta. Pidän harmaasta, mietiskelevästä uneliaisuudesta, mutta myös kevään lempeästä valokylvystä jonka alle saa mennä jäseniään ja ajatuksiaan ojentelemaan, hypähtelemään keveitä kevätaskelia. Huomenna onkin sitten jo kesä, ainakin jos kuukausien nimiä uskotaan. Epävakaata taitaa kyllä edelleen olla, mutta ehkä se kesä sieltä silti tulee. Se pehmeä kaksikymmentä astetta ja lempeä tuuli.

Jotenkin kivasti, kutittelevasti, minusta tuntuu, että jokin tämän hitaan ja lopulta niin äkkiä vihreäksi ryöpsähtäneen kevään rytmissä on sopinut minulle ja kirjoittamiselleni. Olen hidas ja kypsyttelevä, mutta joskus tulee silti hetkiä, joina minussakin ryöpsähtää. Tämä on nyt yllättäen ollut sellainen kevät, jona olen saanut valmiiksi kaksi hitaasti kypsynyttä käsikirjoitustani. Näin tosin ehkä toivoinkin, mutta yllättää se minut silti. Ja ehkä se on merkillistä tai sitten ei, tämä samanaikaisuus, ehkä joskus vaan tulee hetkiä, joina keskeneräiset kirjoitukset ovat valmiita kypsymään ja/tai kirjoittaja päästämään kirjoituksistaan irti, laskemaan lapsensa maailmalle yhden kerrallaan. Ja kyllä, kypsyttelyä sekin taitaa vaatia, irtipäästäminen. Se, että ymmärtää tekstinsä olevan sellaista, että sen voi jo maailmaan päästää. (Ja nyt minussa herää, ihan yhtä äkkiä, ajatus siitä, että ehkä tekstit ovatkin kuin me ihmiset, että sekä ne että me joudumme lopulta astumaan maailmaan yhtä keskentekoisina, oppimaan kohtaamisista, kokemuksista.)

Niin. Tämä toinen käsikirjoitukseni on lapsille ja hyvin erilainen kuin se romaanikäsikirjoitus. Kuitenkin niissä on ehkä myös jotakin samaa. Luulen, että juuri niin se usein onkin – ja tietenkin on – että kaikki yhden ja saman kirjoittajan kirjoitukset kantavat niiden samojen sormenpäiden kosketuksia. Jännittää kyllä, vähän, kun lentää pesästä tämä toinenkin lapsi. Ja sitten kuitenkaan ei. Eniten tuntuu hyvältä, siltä että nämä kaksi ovat saaneet minusta kasvaa ja nyt saavat kokeilla siipiään. Minä, äiti, en kai voi muuta kuin odottaa ja toivoa lapsilleni kaiken hyvän, laskea sitten kädet kohdun päälle, kuunnella uusien hiljakseen kasvavien pienokaisten pehmeitä liikahduksia.

Toivotan hyvää alkavaa kesäkuuta, sellaista lempeälämpöistä, ja tuulen kevyttä kuiskuttelua ♥

Perhosia

Vatsanpohja lepattaa perhosia, jotka nousevat rintaan asti. Lähetän käsikirjoitustani maailmalle kustantamo kerrallaan. Monelleko lopulta, en vielä tiedä. Koetan kai valita niitä, joille arvelen sen olevan mahdollinen tartuttava. Ja kyllä, tiedän että todennäköisyyslaskelmat ovat jokseenkin lohduttomat (yksi tuhannestako huolitaan?), mutta vatsanpohja lepattaa silti, ihan niin kuin olisi kuitenkin mahdollista että juuri minun käsikirjoitukseeni silti tartutaan, kaikista epätodennäköisyyksistä huolimatta (ja onhan se, ainakin periaatteessa, koska aina joku siitä tuhannesta valitaan), vai siksikö se sittenkin lepattaa että mitä jos ei, mitä jos ei se kelpaa, minun lapseni jota olen niin kauan rakkaudella ravinnut ja kasvattanut, vai lepattaakohan se ehkä ihan vaan siksi että tämä on askel johon aina väkisinkin liittyy vähän vapinaa, oman tekstin altistamiseen maailman tuulille. Niin, ehkä se lepattaa vähän tätä kaikkea, koko tätä hetkeä jona tämä tapahtuu, ja ehkä perhoset ovat juuri siksi myös kaikenkirjavia, vähän jokaista väriä. Yksi perhonen, ehkä sinipunainen, lepattaa kuitenkin myös sitä, että mitä ikinä tapahtuukin tai ei tapahdu, kirjoittaminen itsessään on ollut ja on tärkeää.

Kolme alkua tai ehkä enemmän

Joskus tarina alkoi näin:

Kevät. Kevät niin kuin silloin kauan sitten ja kevät nyt, taas.

***

Mitä käsikirjoitukselle tapahtuu kun sen kirjoittaa uudelleen? Ja ehkä vielä uudelleen? Ja vielä? Tuleeko siitä kerta kerralta parempi? Vai huonompi? Syveneekö se, niin kuin ehkä toivon? Vai menettääkö se uudelleenkirjoituksessa jotakin siitä hurmahengestä, jossa ensimmäinen versio on ehkä kirjoitettu? Jos, niin onko se hyvä vai paha? Tekeekö uudelleenkirjoittaminen tarinasta ehkä kokonaan toisen? Ovatko viimeisen version henkilötkään enää samoja kuin ensimmäisen? Entä mitä tapahtuu sille, mitä tarinallaan ehkä haluaa sanoa? Pysyykö sanottava samana vai muuttuuko se(kin)?

Minulla on tarina, jonka olen kirjoittanut moneen kertaan. Tai ainakin muutamaan. Välillä tarina on levännyt, pitkäänkin, mutta sitten minun on ollut pakko tarttua siihen taas. Välillä olen miettinyt, että ehkä tämä tarina on vain yksi niistä harjoituskappaleista, joilla etsin (yhtä) omaa tapaani kirjoittaa. Välillä taas olen ajatellut niin, että voisi se olla muutakin. Niin tai näin, rauhaa tarina ei ole antanut. On ollut pakko kirjoittaa se vielä kerran. Antaa sille vielä se yksi mahdollisuus tai minulle sen kirjoittajana. Sen suurempaa mystiikkaa tässä rauhattomuudessa tuskin on, vaikka kirjoittaminen ylipäätään myös mystistä onkin. Minun on vain ollut mahdotonta päästä(ä) irti ennen kuin olen kirjoittanut tarinan pois. Pois ajatuksista ja toisten tarinoiden tieltä. 

***

Ja välillä tarina alkoi näin:

Aamulla valo paistaa minua silmiin, pakottaa katseeni auki.

***

En tiedä, onko käsikirjoituksesta tullut uudelleenkirjoittamisen prosesseissa parempi. Ehkä silti uskallan luulla että on, ainakin vähän. Erilainen siitä on ainakin tullut. Sekä vähän että paljon. Tarinassa ja kerronnassa on edelleen paljon samaakin, mutta myös paljon sellaista, jota niissä ei aiemmin ole ollut. Ja paljon on pudonnut pois. Myös alku, ensimmäinen lause, on matkan varrella muuttunut. Tietenkin, koska muuttunut on myös kokonaisuus. Nimikin.

Välillä olen kyllä miettinyt sitäkin, miten paljon oikeastaan "kannattaa" antaa yhdelle tarinalle aikaa, kun ei ole mitään takeita siitä mitä siitä tulee vai tuleeko. Mutta toisaalta: mitä se tuleminen on? Sitäkö, että käsikirjoitus painetaan kirjaksi? No, sitäkin. Mutta se on myös omanlaiseksi kirjoittajaksi tulemista, sitä että askel askeleelta oppii ymmärtämään omaa kirjoittamistaan ja sitä, mitä, miksi ja miten haluaa kirjoittaa. Ja minusta – niin, minusta on paljon jo se. Niin paljon, että aikaa ei ehkä ole edes tarpeen laskea.

Juuri nyt minulla on kevyt olo. Vaikka samalla runsas, täysi. Sellainen, että tämä tarina on valmis kokeilemaan uusia siipiään ja minä sitä myöten vapaampi toisille tarinoille, jotka sormenpäitä kutittavat. Tunne siitä, että tarinoita ja sanoja on, tuolla jossakin, minussa, ja että nekin saattavat jonakin päivänä olla uusia valmiiksi kirjoitettuja kirjoituksia, on hyvä, ihana, melkein huikea. Vähän samantapainen kuin tuo elämännälkäinen kevään vihreä. 

Ja niin, jos tästä tarinasta ei ole saamaan siipiinsä tuulta, minä kerään siitä toisiin tarinoihin sen mikä siinä on parasta. Rakennan yhä uusia alkuja, uusia tarinoita. Ja sen minä jo melkein tiedän, että on asioita, jotka joka tapauksessa pysyvät. Sanoja, kysymyksiä.

***

Tänään tarina alkaa näin:

Sinä se olet.

***

Ja kyllä, tietenkin minä leikittelen sillä ajatuksella, että tästä alusta kasvaisi kirja. Millainen alku kirjaan silloin lopulta kirjoittuisi? Millaiseksi tarina kypsyisi? Olisiko ensimmäinen lause yhä tuo, joka se on nyt? No, sitä minä en tietenkään tiedä. En vielä enkä ehkä koskaan. Mutta sen minä tiedän, että tämä kertomus ei ole vain melkein kirjoitettu vaan kirjoitettu, olemassa. Tämä on kokonainen tiedosto ja pinkka paperia. Tämä on kertomus, joka sai kasvaa. Henkilöitä, jotka saivat. Ja se, juuri se, on tärkeää juuri nyt.  

Melkein totta

Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita. 

[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]

Ensimmäinen sivu

Kevät on heräämisen ja uusien alkujen aikaa. Tulee sellainen olo, että tekee mieli räpytellä silmiä auki ja aloittaa jotakin uutta. Vaikka sitten avata ihan uusi vihko, hengittää sen viekoittelevaa tyhjyyttä ja antaa kevättuulen puhaltaa sen vielä valkeille sivuille, katsoa mitä se niille piirtää.

Tämän uuden pienen vihkoseni nimi, käsivarapiirroksia, viittaa erään suosikkirunoilijattareni estetiikkaan: Edith Södergran kirjoitti toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa että ”minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina”. Tähän vihkoseen ei ehkä kirjoiteta runoutta (vaikka siteerataan ehkä kyllä), mutta Edithin runoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakastaneena rohkenen lainata häneltä tätä viehättävää, vapauttavaa sanaa ja johdatella itseäni sen myötä ennen kaikkea kirjoittamisen vapauteen.

Kirjoittamisen vapautta korostaessaan nimen on tarkoitus tehdä tilaa myös tietylle rajaamattomuudelle, keskeneräisyydelle ja luonnosmaisuudelle – sille, että myös blogin konseptiksi voi ja saa riittää erilaisten luonnostelmien piirtely ja että niin se kuin sen kirjoituksetkin saavat vapaasti olla kesken, matkalla, ja kirjoituksissa etsiskellyt ajatukset aikanaan kasvaa, kypsyä, tarvittaessa muuttuakin. Ehkä haluan tehdä tilaa myös (ja erityisesti) prosesseille, sille että kirjoittaminen on aina nimenomaan matka, jota taittaessaan ei koskaan voi varmaksi tietää mikä ajatus ja lause johtaa mihinkin ja mikä milloinkin on seuraava askel, ja että kiehtovaa on oikeastaan juuri se. Niin: kaikki kirjoittaminen alkaa aina ensimmäisestä hahmotelmasta, ensimmäisestä luonnoksesta, ensimmäisestä sivusta.

Käsivarapiirroksia on siis luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen vihko – lukijan, kirjoittajan, ihmisen ajassa ja ajan virrassa. Se on ajatusten luonnostelua sanoiksi, aiheita ja ehkä kirjoittamisen tapojakaan rajaamatta. Kirjallisuudesta kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja luultavasti kirjoittamisestakin, mutta niin kuin luonnosvihkot ainakin, myös tämä on avoin kaikenlaisille mieleenjuolahduksille, jotka tuntuvat tarpeellisilta luonnostella muistiin ennen kuin ne taas jo karkaavat muiden mietteiden alle. Aika näyttäköön, minkälaisista kirjoituksista vihkoni täyttyy. Mistä tekee mieli kirjoittaa. Ja miten. Tiedättehän: kun kirjoittaa ensimmäiset sanat, ei ehkä tiedä mitään siitä miten seuraavaksi jatkaa tai miten aikanaan lopettaa. Kirjoittaminen on etsimistä, ja ehkä vähän löytämistäkin, kunnes on taas etsittävä uudelleen.

Lämpimästi tervetuloa mukaan luonnostelumatkalleni,

toivottaa Katja / Käsivarapiirroksia