Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten
painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan
valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa
merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko
se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.
Romaanin nimi
oli Variksen poika, ja se kertoi –
tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien
mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia
lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä,
variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.
Tarinassa oli
myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin
halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö
oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko
se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja
että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole
varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita
tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.
En muista enää
sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä
vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni
ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja
jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona
bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein
kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja
pienestä, pyöreästä mummosta.
Miten moni
kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai
tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä?
Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että
ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita.
[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]
Kaunis teksti <3 Tarinoita jää aivan liian usein kesken tai sitten vain julkaisematta muille.
VastaaPoistaPearl Clover, kiitos <3 Ja eikö vain, monta tarinaa jää kesken tai ainakin piiloon... Mutta ei se aina haittaa, joskus riittää ehkä ihan sekin, että tarinat ovat vain melkein :) Kiitos sinulle <3
PoistaTämä kosketti:) Ehkäpä on Katja niin, että ne kertomatta jääneet kertomukset, jotka elävät ja kulkevat mukana mielissämme, ovat ne kaikkein painoarvoisimmat ja meille rakkaimmat, sydämiimme suljetut...
VastaaPoistaTakkutukka, kiitos <3 Ja niin se varmaan juuri on, että monet kertomatta jääneet kertomukset ovat niitä kaikkein tärkeimpiä, tavalla ja/tai toisella. Eikä kaikkia kertomuksia ehkä ole tarkoituskaan kertoa ainakaan loppuun.
PoistaMinulle tuli heti vahva tunne, että Variksen poika voisi olla oikeastikin kirja, sinun kirja.
VastaaPoistaMai, voi sentään <3 Ehkä Variksen poika voisi tai sitten ei. Sillä neljätoistavuotiaalla, joka sitä kauan sitten aloitteli, oli suuri sanomisen halu mutta ei ehkä sittenkään uskoa eikä uskallusta. No, olisi teoksella ainakin aika kivi nimi ja aloituslause :) Kiitos sinulle <3
PoistaSinä olit ajatellut jo pitkälle kirjan henkilöt ja rakenteen. Tykkäsin Atesta jo heti ulkonäönkin perusteella.
PoistaNo joo, Atte on kyllä aika söpö - sanotaan nyt että on, vaikka vain melkein totta onkin :)
PoistaNiin kuin Maille, minullekin tuli tunne, että melkein todesta voisi tulla vielä vaikka totta. Siis kirjallisesti totta.
VastaaPoistaPaula, voi sentään sinullekin <3 Joskus ehkä leikittelenkin ajatuksella, voisiko Variksen poika herätä tätä enemmän henkiin, mutta en tiedä - voi olla, että hänen tarinansa on niitä, joiden kuuluu leijailla hieman utuisena ilmassa. Kiitos sinulle <3
PoistaIhana muisto. ♥ Aiempien kommentoijien tavoin minäkin aloin ajatella, että Variksen poika on jo ilmestynyt romaani. Melkein sijoitin sen lapsuuteni kotipaikkakunnan kirjaston hyllyyn paikoilleen.
VastaaPoistaJa olipa ilo löytää tänne. Luin aiemmatkin postauksesi, elin niiden mukana, mummulassasikin.
♥
Kaimani, kiitos ja ihanaa että löysit tänne <3 Tämä oli nyt tällainen kevättuulen tuiverrus tämä uusi vihkonen :)
PoistaJa voi Variksen poikaa, ehkäpä hän ansaitsisi olla vähän enemmän kuin vain muutama haparoiva sivu... Mutta ehkä hänestä tämän kirjoituksen myötä tosiaan tuli ainakin melkein totta - pääsi sinunkin mielessäsi melkein kirjaston hyllyyn <3
Tervehdys!
VastaaPoistaNiin kai ajatellaan, että kertomuksesta ja henkilöistä tulee totta, kun joku on niistä lukenut. Sinälläänhän todeksitulemisen suhteen ei ole väliä kuinka moni kertomuksen tuntee. Tästä sitten päädyinkin miettimään, että onko kertomus olemassa vähemmän, jos sen tuntee pelkästään sen kirjoittanut henkilö. Ajatellaan, että kertomus on painettu kirjaksi, mutta sitä ei lue kukaan. Miten se silloin olisi sen enemmän olemassa kuin käsikirjoituksessa, jonka joku on lukenut.
No niin, taas mennään. Ihanaa ihanaa ihanaa, että olet Katja takaisin.
Omppu, kiitos kommentistasi ja ihanaa että tulit ajatuksinesi piipahtamaan <3
PoistaJa niin, hmm, minä ajattelen tässä ehkä myös niin, että kertomuksesta ja henkilöistä olisi tullut totta, jos olisin ne valmiiksi kirjoittanut. Mutta kun en kirjoittanut, niin ne jäivät vähän utuisina leijailemaan. Ollakseen totta niiden ei siis kai tarvitse olla muiden lukemia ja tuntemia, mutta se olemassaolo kylläkin kertautuu jos ja kun kertomuksen lukevat myös muut kuin sen kirjoittaja. Tässä kertautui nyt sitten ehkä utuinen kertomus utuisine henkilöineen :)
Kiitos vielä ja joo, taas mennään :)
Minä olen aina ajatellut tämän niin, että kertomuksesta ja sen henkilöistä tulee totta heti, kun se (tarina) tai he (henkilöt) syntyvät kertojansa mielessä.
VastaaPoistaTässä kohtaa voisi tietenkin kysyä, että tarvitsevatko mieleen putkahtavat romaanihenkilöt tarinan ollakseen jollakin tasolla olemassa. Mikä on tarinan ja sen henkilöiden suhde? Kumpi tarvitsee toista tekijää enemmän? Miten sinä koet tämän kirjoittaessasi? Onko romaanihenkilö yhtä kuin tarinansa? (Tämä menee taas jonnekin metafysiikan puolelle, mutta menköön nyt;) )
<3
Kaisa Reetta, on se niinkin: kertomus ja sen henkilöt ovat totta heti kun ne parkaisevat syntymähuutonsa kirjoittajansa mielessä (tai miten ne nyt sitten syntyvätkin, aika hiljaakin kyllä toisinaan ;)). Tässä tämä pohdiskeluni "todesta" limittyi ehkä juuri ajatukseen kirjoittamisprosessin kaaresta - siihen, että se tässä kohtaa jäi kesken. Mutta tottahan nämä henkilöt ovat, mielessä yhäkin :)
PoistaJa niin, onkin hyvä kysymys, mikä on tarinan ja sen henkilöiden suhde. Minä olen ajatellut tarinoitani usein nimenomaan henkilöidensä kautta, esim. juuri tätä nuoruudenaloitelmaa ja samoin sitä, joka nyt on kasvanut ainakin jollakin tavalla kokonaiseksi. Ehkä se tulee siitä, että kirjoittaessaan ajattelee tutkiskelevansa nimenomaan ihmisyyttä, ihmisenä olemista, ja että tarinakin rakentuu siten juuri ihmisestä/ihmisyydestä. Kyllä kyllä, metafysiikka on aina paikallaan :)
Kiitos sinulle Kaisa Reetta <3