Melkein totta

Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita. 

[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]

Mummu

Mummu on pehmeä. Mummu paistaa Katjalle perunat ilman sipulia ja ottaa viereensä nukkumaan, kamariin jossa saa herätä järven takaa nousevaan aurinkoon.

Pitkinä kesäisinä päivinä ei tapahdu suuria, mutta mummulan maailma on suuri itsessään. Se on mummu ja talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie. Sellaista maailmaa ei kaupungissa ole, sellainen on vain siellä missä mummu.

Pihalla kasvaa pihlaja, joka kukkiessaan on kuin se josta lauletaan. Myöhemmin, kun Katja on paljon isompi ja kerännyt matkan varrelta maailmankatsomuksia, hän ajattelee että se on pihan pyhän pihlaja. Mummun talo on maalla, metsän sylissä, ja siellä kuulee veden ja tuulen ja puiden kuiskaukset, ja valon ja pimeän ero on suuri.

***

Mummu ja mummun talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie tulevat kulkemaan mukana aina:

se pihlaja ja koivut, keinun juurelta monena kesänä löytyvä neliapila, mansikkamaa ja pihan perältä alkava mustikkametsä, tuuli ja aurinko ja kesää pisaroiva vesi, laineiden laulu rantakivissä, ja se miten pysähtynyttä aika aina on ennen kuin se äkkiä hyppää liikaa,

riisipiirakat ja rönttöset, joita mummu leipoo itse niin kauan kuin jaksaa, ostaa sitten kaupasta, niitä tiettyjä, niin että niitä yhä on tarjolla kun tulee kylään, ja mesimarjakiisseli, juuri uunista otettu kukko, lanttua tai kalaa, lämmin ruiskuori johon voi sulaa, ja voissa paistetut ahvenet, ukonilmat joina pelätään meneekö puhelin rikki niin kuin se joskus on mennyt, ja kauppa-auto, muurahaispesä tienhaarassa ja postilaatikko toisessa, iso kivi jonka päälle saattaa kiivetä retkelle mutta joka jonakin päivänä on äkkiä kutistunut olemattomiin,

ja se miten mummu opettaa virkkaamaan jämälangoista pannulapun ja miten ompelee vanhalla Singerillä äidin vanhasta hameesta nukelle pussin, ja kesä jona tehdään remonttia niin että taloon saadaan vessa ja juokseva vesi, ja leivinuunin lämmitys ja pönttöuunien, se miten saa istua pirtin lattialla ja katsella tulta, ja talvella koko maailman peittävä ihana valkea lumi, se miten lumi pakkasella narskuu kenkien alla, ja miten pikkutyttö saunaan menoa varten kiedotaan viltteihin, miten ikkunan takana joskus joulun alla vilahtaa tonttulakki, ihan oikea, ja miten jouluaattona pirttiin istahtava pukki pelottaa niin että kädet menevät suuhun,

ja se että pitää kasvaa, liian nopeasti, ja että kahdeksannella luokalla saa kirjoittaa mummusta aineen, opettaja sanoo että suurmiesten historiaa tärkeämpää on pienten ihmisten historia ja on siinä niin oikeassa, niin oikeassa ettei sitä silloin ehkä edes kokonaan ymmärrä, ja se miten maailmat ehkä väistämättä hiljalleen myös erkanevat, mummun pirtin pehmeä hiljaisuus ja sen toisen maailman yhä kasvava häly, ja se miten sitä kuitenkin niin tahtoo pitää siitä kiinni, mummusta ja hiljaisuudesta, ja miten sinne aina kaipaa ja palaa, ja miten niin merkillisen äkkiä onkin jo aikuinen ja tulee mummun luo oma rakastettu rinnallaan, herää varhaisina kesäaamuina lakkasuolle ja mustikkaan ja tulee sitten taas istumaan keinuun mummun viereen niin että hälyä ei ole, on vain kesäpäivä ja pehmeä tuuli,

ja illat joina istuu mummun kamarissa niin kuin aina ja tietää että jonakin päivänä kaikki on toisin mutta ei halua sitä ajatella, sillä täällä, mummun kamarissa, aika ei kulje, eihän, täällä on aina lapsuus, eikö niin,

ja sitten, niin, oma tytär mummun sylissä, hetki jona mummu painaa minun pienen lapseni itseään vasten niin kuin aikoinaan minut ja jona aika on samaan aikaan hidasta ja nopeaa, kovaa ja pehmeää, ja jona minusta tuntuu että aika minussa virtaa moneen suuntaan samaan aikaan,

ja se miten vuosia äkkiä on enää vähän, liian vähän, miten liian pian on se elokuun aamu jona äiti soittaa, jona on pakko hyväksyä ajan väistämätön rajallisuus ja puhua lapsille enkeleistä, lapsille ja itsellekin, sanoa että niin, paha mieli, ja muistaa, silti, että ihmisen elämä jatkuu sittenkin, jatkuu toisten ihmisten muistoissa ja kertomuksissa ja siinä miten uudet pienet ihmiset kantavat mukanaan myös kaikkia jo menneitä, miten ihmisen olemassaolo on ajan helmistä kaiken aikaa ketjuuntuva nauha jossa ei yhtäkään helmeä olisi ilman edellistä,

ja ei, ei mummu ole mennyt, ei vaikka on jo vuosia siitä kun viimeksi saatoin soittaa tai mennä käymään, mummu on, on yhä, ja mummun talo ja piha ja järvi ja metsä ja tie.