tiistai 9. toukokuuta 2017

Iltahetkiä Satukuningattaren seurassa




Olen näissä vaaleissa kevään illoissa lukenut Sirpa Kivilaakson kirjoittamaa Anni Swanin elämäkertaa Satukuningatar Anni Swan – Elämä ja teokset (2009). Olen halunnut lukea tämänkin teoksen jo kauan, mutta niin kuin moni muukin kovasti kiinnostava, kiehtova ja kutkutteleva kirja, myös tämä on joutunut odottamaan hetkeään aina vaan vielä vähän. Nyt kirjan aika lopulta tuli ja hyvä niin, aika on monella tavalla juuri oikea niin kuin se usein sitten on.

Satukuningattaren seurassa viettäminäni hetkinä olen ajatellut ainakin vuosisadanvaihdetta, naiseutta ja tyttöyttä, symbolismia, metsää, Iris rukkaa ja satujen monitasoisuutta. Ja sitäkin, että kylläpä tekisi taas mieleni lukea myös Anni Swanin omia teoksia ja juuri nyt erityisesti niitä hienoja, kerroksellisia satuja... Onneksi kirjaston kätköistä löytyi kuin löytyikin puolen vuosisadan takainen painos koottuja satuja, joita nyt sitten hiljakseen nautiskelen unilukemisena muutaman kerrallaan.  

Sitäkin olen lukiessani ajatellut, taas, miten pienet taiteilijapiirit silloin aikoinaan täällä olivat: tuntuu, että aina (eli usein) kun tavalla tai toisella luen tuosta ajasta, 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, vastaan tulevat samat nimet ja että ihmiset liittyvät aina jollakin tavalla toisiinsa, ovat paitsi taiteilija- ja/tai muita työtovereita myös sukulaisia, ystäviä, tuttavia, rakastuneita, aviopareja. Eino Leinokin oli nuorena ihastunut myös Anniin, jonka tosin sai sitten Leinon ystävä, Otto Manninen, ja Leino taas sitten – no niin, Leinon elämässä tulivat vaikuttamaan kolmen vaimon ohella ja ehkä heitä merkittävämminkin kaksi ajan kirjailijatarhelmeä, Onerva ja Aino. Annin sisko taas meni naimisiin Jean Sibeliuksen veljen kanssa ja toinen sisko Eero Järnefeltin kanssa, ja muun muassa Tuusulanjärvellä kyläili siis Annikin. Ja niin, Annin kirjoja ja kertomuksia kuvittivat ainakin Martta Wendelin, Rudolf Koivu ja Venny Soldan-Brofeldt. Helmi Krohn, Aino Kallaksen sisarpuoli, oli Annille puolestaan sekä tärkeä työtoveri että ystävä. On siinä nimiä ja suhteita ja taiteen tuulia kerrakseen.

Kiinnostavaa on minusta sekin, miten tietyt perheet ovat tavalla tai toisella jättäneet historiaamme niin merkittävän jäljen. Swanit olivat – esim. Järnefeltien tapaan – aikansa kulttuuriperhe, jonka jäsenet koskettelivat ammateissaan hyvin monia taiteenaloja. Kivilaakso kertoo, että Annin siskoista varsin moni myös valitsi nimenomaan uran oman perheen sijaan, ja että Anni itsekin halusi ensin keskittyä omaan työhönsä opettajana ja kirjailijana, mutta päätyi lopulta myös avioliittoon Ottonsa kanssa. Urastaan Anni ei perheensä vuoksi kuitenkaan luopunut, kuten hänen tuotantonsa meille onneksi osoittaa. Opettajan työ hänen täytyi aikanaan terveydellisistä syistä jättää, mutta Satukuningattaren viittaa hän kantoi läpi elämänsä.

Monenlaisia ajatuksia on herätellyt myös kaunis, sekä kirjan kannessa että sivulla toistuva kuva nuoresta Annista. Anni on kuvassa kuin metsänneito tai ei, ei kuin, hän on metsänneito, ihan oikea: istuu puun juurella juhannuksena, vaaleissa vaatteissa, pitkät hiukset vapaina. Tummissa silmissä on tuiketta ja hennossa hymyssä jotakin salaperäistä, samaan aikaan aavistuksen varautunutta ja silti ilkikurista. Kuvan on ottanut Otto, jonka kanssa Anni juuri samana juhannuksena kihlautui, ja mielikuvitustani kyllä kutittaa, mitä tuore sulhanen on metsänneidostaan häntä siinä kuvatessaan ajatellut. Katselen yhä uudestaan sekä metsänneitoa että kirjan muita kuvia ja ajattelen, miten tärkeitä kuvat juuri elämäkerrassa ovat, miten ne tekevät ihmisestä todellisemman. Ja mietin, miten sanat eivät yksin riitä, vaikka niitä joskus kai erehtyy pitämään parhaimpana mahdollisena välineenä kertoa ihminen ja elämä. Miten se, miten silmät tuikkivat, näkyy silti vain kuvassa. Mutta miten tuikkeelle ei ilman sanoja ole nimeä.

Sirpa Kivilaakso kirjoittaa Annin, josta en voi olla pitämättä: naisen, joka aikansa normeja uhmaten yhdisti luovan työn ja perhe-elämän, ja joka sellaisena rinnastuu myös suuresti ihailemaani aikalaiseensa Aino Kallakseen; naisen, joka loi sanoillaan sekä omaan aikaansa kiinnittyvää että ajatonta kirjallisuutta, jolla riittää annettavaa yhä uusille lukijasukupolville; naisen, joka antoi kirjailijanlahjansa nimenomaan lapsille ja nuorille – niin, tulevaisuudelle! – ja kuitenkin myös niin, että hänen tuotantonsa monitasoisuudella on alati annettavaa myös aikuisille, ja vielä: naisen, joka rakasti metsää, ymmärsi luonnon arvon ja puhui sen puolesta myös tuotannossaan.  Ja niin, niitä satusilmiä, joista Anni aina puhui, saisi tässä maailmassa edelleen olla paljon enemmän.

6 kommenttia:

  1. Luin juuri Iris rukan, ja nyt oli kiintoisaa lukea ajatuksiasi Iriksen luojan elämäkerrasta. Herätit myös kiinnostuksen lukea hänen satujaan.

    Niin totta, että Suomen sivistyneistön piirit olivat pienet 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Samat nimet ja henkilöt esiintyvät romaaneissa, kertovat ne sitten Sibeliuksesta tai Albert Edelfeltistä. Se on myös kiehtovaa, ikään kuin olisi mukana yhteisössä, jonka ihmisiä tapaa kyläilyllä ja kutsuilla vähän siellä sun täällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, ihanaa että löysit tänne <3 Iris rukka on aina yhtä hurmaava, ja hienoja ovat tosiaan myös monet Swanin sadut.

      Ja kyllä, sinäpä sen sanoit: vähän niin kuin kävisi kyläilyillä ja kutsuilla, tulee sellainen olo että monet näistä ihmisistä ovat ihan oikeasti tuttuja.

      Kiitos paljon kommentistasi <3

      Poista
  2. Minäkin olen huomannut kuinka sata vuotta sitten moni taiteilija tuntui tuntevan toisensa tai jopa kuuluvan samaan perheeseen. Ehkä Suomessa ei ollut silloin niin paljon taiteilijaperheitä ja koulujenkäyneitä niin heidän täytyi soluttautua yhteen. :) Olisipa mukava tietää ihmisten mietteitä eri hetkillä, vaikka juuri mitä Otto ajatteli Annista tuona hetkenä valokuvaa ottaessaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pearl Clover, se on ihan totta: ihmisiä, joilla oli mahdollisuus käydä kouluja ja luoda uraa esim. taiteilijana, oli verraten vähän, ja varmasti vaikkapa juuri taiteilijat melkeinpä väkisinkin tavalla tai toisella kohtasivat toisiaan.

      Ja kyllä vaan, olisi tosi hauskaa päästää edes vähäksi aikaa kärpäseksi kattoon - tai vaikka sinne ihmisten mieliin :)

      Kiitos paljon kommentistasi <3

      Poista
  3. Huomasin tämän kirjan kun etsin Anni Swanin kirjoja kirjaston sivuilta. Kirja on varmasti kiva kesäkirja.
    Kulttuurivaikuttaminen tai yleensä vaikuttaminen suvuttain on edelleenkin nykyaikana näkyvissä esim. löytyy kirjailijasukuja, näyttelijäsukuja, laulajasukuja, poliitikkosukuja.
    Yksi tekijä mikä vaikutti yli sata vuotta sitten siihen, että kulttuuri-ihmiset liikkuivat samoissa piireissä, oli se, että yliopisto oli Helsingissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tämä on varmasti tosi kiva kesään ja saattaisipa olla mukavaa luettavaa juuri sinulle :) Ja juu, ihan totta, monenlaisia paljon näkyviä sukuja on edelleen. On vaan tosiaan niin mielenkiintoista, miten merkityksellisiä nämä tietyt suvut ovat silloin aikanaan tämän pienen maamme historialle kulttuurisesti olleet. Ja tuohon piirien pienuuteen ylipäätään on tosiaan ollut monin tavoin hyvin ymmärrettävät ja selkeät syyt.

      Kiitos paljon kommentistasi <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥