Olen näissä vaaleissa kevään illoissa lukenut Sirpa Kivilaakson kirjoittamaa Anni Swanin elämäkertaa Satukuningatar Anni Swan – Elämä ja teokset (2009). Olen halunnut lukea tämänkin teoksen jo kauan, mutta niin kuin moni muukin kovasti kiinnostava, kiehtova ja kutkutteleva kirja, myös tämä on joutunut odottamaan hetkeään aina vaan vielä vähän. Nyt kirjan aika lopulta tuli ja hyvä niin, aika on monella tavalla juuri oikea niin kuin se usein sitten on.
Satukuningattaren
seurassa viettäminäni hetkinä olen ajatellut ainakin vuosisadanvaihdetta,
naiseutta ja tyttöyttä, symbolismia, metsää, Iris rukkaa ja satujen
monitasoisuutta. Ja sitäkin, että kylläpä tekisi taas mieleni lukea myös Anni
Swanin omia teoksia ja juuri nyt erityisesti niitä hienoja,
kerroksellisia satuja... Onneksi kirjaston kätköistä löytyi kuin löytyikin puolen vuosisadan takainen painos koottuja satuja, joita nyt sitten hiljakseen nautiskelen unilukemisena muutaman kerrallaan.
Sitäkin olen
lukiessani ajatellut, taas, miten pienet taiteilijapiirit silloin aikoinaan
täällä olivat: tuntuu, että aina (eli usein) kun tavalla tai toisella luen
tuosta ajasta, 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, vastaan tulevat samat nimet ja
että ihmiset liittyvät aina jollakin tavalla toisiinsa, ovat paitsi taiteilija-
ja/tai muita työtovereita myös sukulaisia, ystäviä, tuttavia, rakastuneita,
aviopareja. Eino Leinokin oli nuorena ihastunut myös Anniin, jonka tosin sai
sitten Leinon ystävä, Otto Manninen, ja Leino taas sitten – no niin, Leinon elämässä
tulivat vaikuttamaan kolmen vaimon ohella ja ehkä heitä merkittävämminkin kaksi
ajan kirjailijatarhelmeä, Onerva ja Aino. Annin sisko taas meni naimisiin Jean
Sibeliuksen veljen kanssa ja toinen sisko Eero Järnefeltin kanssa, ja muun
muassa Tuusulanjärvellä kyläili siis Annikin. Ja niin, Annin kirjoja ja
kertomuksia kuvittivat ainakin Martta Wendelin, Rudolf Koivu ja Venny
Soldan-Brofeldt. Helmi Krohn, Aino Kallaksen sisarpuoli, oli Annille puolestaan
sekä tärkeä työtoveri että ystävä. On siinä nimiä ja suhteita ja taiteen tuulia
kerrakseen.
Kiinnostavaa on
minusta sekin, miten tietyt perheet ovat tavalla tai toisella jättäneet historiaamme
niin merkittävän jäljen. Swanit olivat – esim. Järnefeltien tapaan – aikansa
kulttuuriperhe, jonka jäsenet koskettelivat ammateissaan hyvin monia
taiteenaloja. Kivilaakso kertoo, että Annin siskoista varsin moni myös valitsi
nimenomaan uran oman perheen sijaan, ja että Anni itsekin halusi ensin
keskittyä omaan työhönsä opettajana ja kirjailijana, mutta päätyi lopulta myös
avioliittoon Ottonsa kanssa. Urastaan Anni ei perheensä vuoksi
kuitenkaan luopunut, kuten hänen tuotantonsa meille onneksi osoittaa. Opettajan
työ hänen täytyi aikanaan terveydellisistä syistä jättää, mutta
Satukuningattaren viittaa hän kantoi läpi elämänsä.
Monenlaisia
ajatuksia on herätellyt myös kaunis, sekä kirjan kannessa että sivulla toistuva kuva
nuoresta Annista. Anni on kuvassa kuin metsänneito tai ei, ei kuin, hän on metsänneito, ihan oikea: istuu puun
juurella juhannuksena, vaaleissa vaatteissa, pitkät hiukset vapaina. Tummissa
silmissä on tuiketta ja hennossa hymyssä jotakin salaperäistä, samaan aikaan aavistuksen
varautunutta ja silti ilkikurista. Kuvan on ottanut Otto, jonka kanssa Anni
juuri samana juhannuksena kihlautui, ja mielikuvitustani kyllä kutittaa, mitä
tuore sulhanen on metsänneidostaan häntä siinä kuvatessaan ajatellut.
Katselen yhä uudestaan sekä metsänneitoa että kirjan muita kuvia ja ajattelen,
miten tärkeitä kuvat juuri elämäkerrassa ovat, miten ne tekevät ihmisestä
todellisemman. Ja mietin, miten sanat eivät yksin riitä, vaikka niitä joskus
kai erehtyy pitämään parhaimpana mahdollisena välineenä kertoa ihminen ja elämä.
Miten se, miten silmät tuikkivat, näkyy silti vain kuvassa. Mutta miten
tuikkeelle ei ilman sanoja ole nimeä.
Sirpa Kivilaakso
kirjoittaa Annin, josta en voi olla pitämättä: naisen, joka aikansa normeja
uhmaten yhdisti luovan työn ja perhe-elämän, ja joka sellaisena rinnastuu myös
suuresti ihailemaani aikalaiseensa Aino Kallakseen; naisen, joka loi sanoillaan
sekä omaan aikaansa kiinnittyvää että ajatonta kirjallisuutta, jolla riittää
annettavaa yhä uusille lukijasukupolville; naisen, joka antoi kirjailijanlahjansa
nimenomaan lapsille ja nuorille – niin, tulevaisuudelle! – ja kuitenkin myös
niin, että hänen tuotantonsa monitasoisuudella on alati annettavaa myös
aikuisille, ja vielä: naisen, joka rakasti metsää, ymmärsi luonnon arvon ja
puhui sen puolesta myös tuotannossaan. Ja niin, niitä satusilmiä, joista Anni aina puhui, saisi tässä maailmassa edelleen olla paljon enemmän.
