Kaltaisuuksia

Koristelin eilen tätä uutta vihkostani. Kääräisin vähän kansipaperia, liimasin kuvia. Sen jälkeen kirjoitin pitkän kirjoituksen. 

Kirjoitin toisista samankaltaisista vihkoista, joita olen ostanut päiväkirjoikseni yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitin baskerista, jollaista olen käyttänyt vielä kauemmin (ja joka kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen oli lopulta pakko vaihtaa uuteen). Kirjoitin sormuksesta, kukista, väreistä, kirjoista ja kirjailijoista.

Valitsin myös kuvan. Asettelin sen tekstin lomaan. Näin:

"Jo puoli elämää, vähän ylikin, on mukanani kulkenut myös rakkauteni

Helene Schjerfbeckin taiteeseen:

Helene Schjerfbeck: Tanssikengät, 1882."

Niin: kirjoitin kaltaisuuksista ja mieltymyksistä, siitä miten ihminen saattaa pitää samantapaisista asioista vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, vaikka ajassa ja elämän tuulissa aina myös muuttuu, kerrostuu. Kirjoitin, että pitää olla tilaa kummallekin, sekä pysyvyydelle että muuttumiselle ja sekä ihmisessä että elämässä. Kirjoitin, että juuri tasapaino on hyvä, tässäkin – se, että saa sekä muuttua että pysyä samanlaisena, itselle sopivassa suhteessa. Kirjoitin, että ihminen ja elämä ovat ylipäätäänkin sellaisia, että kaikki uusi rakentuu sille pohjalle, joka jo on. Että kaikki, mitä teemme tänään ja huomenna, rakentuu aiemmin kokemamme ja tekemämme jatkoksi.

Kirjoitus rönsyili, harhaili, en saanut siihen otetta. Ajatukset sumenivat toistensa lomaan ja tuntui, että eksyin taas kauas, paljon kauemmas kuin tässä kohtaa oli tarpeen. Lopulta huomasin, että halusin oikeastaan sanoa vain tämän:

Uudella vihkollani on vanhat kääreet. Saan kirjoittaa uutta samantapaisiin kansiin, samantapaiselle paperille. Tuntuu omalta. Oikealta. Minulta. Siltä, että on hyvä jatkaa.

Siinä kaikki. Pyyhin muun pois. 

Ensimmäinen sivu

Kevät on heräämisen ja uusien alkujen aikaa. Tulee sellainen olo, että tekee mieli räpytellä silmiä auki ja aloittaa jotakin uutta. Vaikka sitten avata ihan uusi vihko, hengittää sen viekoittelevaa tyhjyyttä ja antaa kevättuulen puhaltaa sen vielä valkeille sivuille, katsoa mitä se niille piirtää.

Tämän uuden pienen vihkoseni nimi, käsivarapiirroksia, viittaa erään suosikkirunoilijattareni estetiikkaan: Edith Södergran kirjoitti toisen runokokoelmansa, Syyskuun lyyran (1918), johdannossa että ”minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina”. Tähän vihkoseen ei ehkä kirjoiteta runoutta (vaikka siteerataan ehkä kyllä), mutta Edithin runoja vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakastaneena rohkenen lainata häneltä tätä viehättävää, vapauttavaa sanaa ja johdatella itseäni sen myötä ennen kaikkea kirjoittamisen vapauteen.

Kirjoittamisen vapautta korostaessaan nimen on tarkoitus tehdä tilaa myös tietylle rajaamattomuudelle, keskeneräisyydelle ja luonnosmaisuudelle – sille, että myös blogin konseptiksi voi ja saa riittää erilaisten luonnostelmien piirtely ja että niin se kuin sen kirjoituksetkin saavat vapaasti olla kesken, matkalla, ja kirjoituksissa etsiskellyt ajatukset aikanaan kasvaa, kypsyä, tarvittaessa muuttuakin. Ehkä haluan tehdä tilaa myös (ja erityisesti) prosesseille, sille että kirjoittaminen on aina nimenomaan matka, jota taittaessaan ei koskaan voi varmaksi tietää mikä ajatus ja lause johtaa mihinkin ja mikä milloinkin on seuraava askel, ja että kiehtovaa on oikeastaan juuri se. Niin: kaikki kirjoittaminen alkaa aina ensimmäisestä hahmotelmasta, ensimmäisestä luonnoksesta, ensimmäisestä sivusta.

Käsivarapiirroksia on siis luonnostelmien ja muistiinmerkintöjen vihko – lukijan, kirjoittajan, ihmisen ajassa ja ajan virrassa. Se on ajatusten luonnostelua sanoiksi, aiheita ja ehkä kirjoittamisen tapojakaan rajaamatta. Kirjallisuudesta kirjoitan, tavalla ja/tai toisella, ja luultavasti kirjoittamisestakin, mutta niin kuin luonnosvihkot ainakin, myös tämä on avoin kaikenlaisille mieleenjuolahduksille, jotka tuntuvat tarpeellisilta luonnostella muistiin ennen kuin ne taas jo karkaavat muiden mietteiden alle. Aika näyttäköön, minkälaisista kirjoituksista vihkoni täyttyy. Mistä tekee mieli kirjoittaa. Ja miten. Tiedättehän: kun kirjoittaa ensimmäiset sanat, ei ehkä tiedä mitään siitä miten seuraavaksi jatkaa tai miten aikanaan lopettaa. Kirjoittaminen on etsimistä, ja ehkä vähän löytämistäkin, kunnes on taas etsittävä uudelleen.

Lämpimästi tervetuloa mukaan luonnostelumatkalleni,

toivottaa Katja / Käsivarapiirroksia