Ne mahdollisuudet ja ideat...

Olen lukenut Javier Maríasin romaanin Rakastumisia. Ajatellut vähän – kas vain – rakastumisia. Ja kirjallisuuttakin. Ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä. En siksi, että rakastuminen olisi vähemmän tärkeää kuin kirjallisuus. Ei ole, tietenkään. Miten paljon ylipäätään olisi kirjallisuutta, jos ei olisi rakastumisia? Ehkä olenkin ajatellut kirjallisuutta enemmän ihan vaan siksi, että Rakastumisia on juuri kirjallisuutta. Ja kirjallisuutta, jossa pohditaan kirjallisuutta. Kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja ideoita. Vaikka toki niitä rakastumisiakin.

Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (Javier Marías: Rakastumisia, suom. Tarja Härkönen.)

Ehkä myös tälle Maríasin romaanille käy hiljalleen näin. Ehkä jo pian unohdan Marían, Díaz-Varelan, Luisan, Miguelin, Ruibérrizin. Unohdan, kuka rakastui keneen ja mitä siitä ehkä kenellekin seurasi. Ja ehkä sillä ei sitten ole niin väliäkään. Ehkä tarina tarvitaan juuri siihen, että ne mahdollisuudet ja ideat siirtyvät teoksesta lukijaan, eikä tarina itsessään tosiaan ole olennainen. Tai onhan se, on toki, mahdollisuudet ja ideat siirtyvät lukijaan todennäköisemmin jos tarina kykenee puhuttelemaan lukijaa, pitämään lukijasta kiinni. Mutta eikö se silti tosiaan monesti mene juuri niin – niin että myöhemmin sitä muistaa ehkä tunnelman, ehkä jotakin utuista siitä että piti teoksen kerronnasta, rytmistä, soinnista, muistaa kenties jonkun kiinnostavan yksityiskohdan (vaikka ei ehkä juuri sitä, mistä se olikaan peräisin), muistaa ehkä jopa itsensä lukemassa teosta tietyssä tilanteessa, tietyllä hetkellä, muistaa miten piti teosta kädessään ja miten senhetkinen elämänkertymänsä mukanaan meni sen kantaman tarinan maailmaan, mutta tarinaa sinänsä ei ehkä muista, ei henkilöitäkään, ei vaikka lukiessaan luuli ettei unohtaisi ikinä. Ja silti – niin, silti teos on saattanut jäädä meihin asumaan, käynnistää meissä ajatuspolkuja, joiden alkuperää emme ehkä enää tavoita mutta jotka kaiken aikaa kasvavat meissä omiin suuntiinsa, mahdollisuuksina ja ideoina.

Onko se sitten sääli, tämä rajallinen ja joskus hieman kummallisestikin valikoiva muisti? Aiemmin olen ehkä ajatellut, että on. Että on surullista, ettei muisti kykene kannattelemaan luettua(kaan) kuin hetken. Mutta ehkäpä se ei menekään niin. Ehkä on tarkoituskin, että ihminen unohtaa. Ehkä on tarkoitus, että asioista tulee utuisia, että ne hälvenevät toistensa sekaan ja lomaan, ja myös kypsyvät juuri siellä, utuisina toistensa seassa ja lomassa. Ehkä on tarkoitus, että tilan saavat juuri mahdollisuudet ja ideat. 

Ehkä on myös niin, että niitä tarinoita tarvitaan lihaksi mahdollisuuksien ja ideoiden ympärille? Kyllä, minä ajattelen äkkiä kirkkaasti (ainakin juuri nyt), niin se on, juuri niin. Ensin on kirjoittaja ja mahdollisuus ja idea, sitten vasta tarina. Ja sitten on lukija ja tarina, lopulta ehkä jälleen idea ja mahdollisuus. Onko se sitten sama idea ja mahdollisuus kuin alun perin, se on kai jo toinen juttu.

Melkein totta

Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita. 

[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]