Ne mahdollisuudet ja ideat...

Olen lukenut Javier Maríasin romaanin Rakastumisia. Ajatellut vähän – kas vain – rakastumisia. Ja kirjallisuuttakin. Ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä. En siksi, että rakastuminen olisi vähemmän tärkeää kuin kirjallisuus. Ei ole, tietenkään. Miten paljon ylipäätään olisi kirjallisuutta, jos ei olisi rakastumisia? Ehkä olenkin ajatellut kirjallisuutta enemmän ihan vaan siksi, että Rakastumisia on juuri kirjallisuutta. Ja kirjallisuutta, jossa pohditaan kirjallisuutta. Kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja ideoita. Vaikka toki niitä rakastumisiakin.

Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (Javier Marías: Rakastumisia, suom. Tarja Härkönen.)

Ehkä myös tälle Maríasin romaanille käy hiljalleen näin. Ehkä jo pian unohdan Marían, Díaz-Varelan, Luisan, Miguelin, Ruibérrizin. Unohdan, kuka rakastui keneen ja mitä siitä ehkä kenellekin seurasi. Ja ehkä sillä ei sitten ole niin väliäkään. Ehkä tarina tarvitaan juuri siihen, että ne mahdollisuudet ja ideat siirtyvät teoksesta lukijaan, eikä tarina itsessään tosiaan ole olennainen. Tai onhan se, on toki, mahdollisuudet ja ideat siirtyvät lukijaan todennäköisemmin jos tarina kykenee puhuttelemaan lukijaa, pitämään lukijasta kiinni. Mutta eikö se silti tosiaan monesti mene juuri niin – niin että myöhemmin sitä muistaa ehkä tunnelman, ehkä jotakin utuista siitä että piti teoksen kerronnasta, rytmistä, soinnista, muistaa kenties jonkun kiinnostavan yksityiskohdan (vaikka ei ehkä juuri sitä, mistä se olikaan peräisin), muistaa ehkä jopa itsensä lukemassa teosta tietyssä tilanteessa, tietyllä hetkellä, muistaa miten piti teosta kädessään ja miten senhetkinen elämänkertymänsä mukanaan meni sen kantaman tarinan maailmaan, mutta tarinaa sinänsä ei ehkä muista, ei henkilöitäkään, ei vaikka lukiessaan luuli ettei unohtaisi ikinä. Ja silti – niin, silti teos on saattanut jäädä meihin asumaan, käynnistää meissä ajatuspolkuja, joiden alkuperää emme ehkä enää tavoita mutta jotka kaiken aikaa kasvavat meissä omiin suuntiinsa, mahdollisuuksina ja ideoina.

Onko se sitten sääli, tämä rajallinen ja joskus hieman kummallisestikin valikoiva muisti? Aiemmin olen ehkä ajatellut, että on. Että on surullista, ettei muisti kykene kannattelemaan luettua(kaan) kuin hetken. Mutta ehkäpä se ei menekään niin. Ehkä on tarkoituskin, että ihminen unohtaa. Ehkä on tarkoitus, että asioista tulee utuisia, että ne hälvenevät toistensa sekaan ja lomaan, ja myös kypsyvät juuri siellä, utuisina toistensa seassa ja lomassa. Ehkä on tarkoitus, että tilan saavat juuri mahdollisuudet ja ideat. 

Ehkä on myös niin, että niitä tarinoita tarvitaan lihaksi mahdollisuuksien ja ideoiden ympärille? Kyllä, minä ajattelen äkkiä kirkkaasti (ainakin juuri nyt), niin se on, juuri niin. Ensin on kirjoittaja ja mahdollisuus ja idea, sitten vasta tarina. Ja sitten on lukija ja tarina, lopulta ehkä jälleen idea ja mahdollisuus. Onko se sitten sama idea ja mahdollisuus kuin alun perin, se on kai jo toinen juttu.

Iltahetkiä Satukuningattaren seurassa

Olen näissä vaaleissa kevään illoissa lukenut Sirpa Kivilaakson kirjoittamaa Anni Swanin elämäkertaa Satukuningatar Anni Swan – Elämä ja teokset (2009). Olen halunnut lukea tämänkin teoksen jo kauan, mutta niin kuin moni muukin kovasti kiinnostava, kiehtova ja kutkutteleva kirja, myös tämä on joutunut odottamaan hetkeään aina vaan vielä vähän. Nyt kirjan aika lopulta tuli ja hyvä niin, aika on monella tavalla juuri oikea niin kuin se usein sitten on.

Satukuningattaren seurassa viettäminäni hetkinä olen ajatellut ainakin vuosisadanvaihdetta, naiseutta ja tyttöyttä, symbolismia, metsää, Iris rukkaa ja satujen monitasoisuutta. Ja sitäkin, että kylläpä tekisi taas mieleni lukea myös Anni Swanin omia teoksia ja juuri nyt erityisesti niitä hienoja, kerroksellisia satuja... Onneksi kirjaston kätköistä löytyi kuin löytyikin puolen vuosisadan takainen painos koottuja satuja, joita nyt sitten hiljakseen nautiskelen unilukemisena muutaman kerrallaan.  

Sitäkin olen lukiessani ajatellut, taas, miten pienet taiteilijapiirit silloin aikoinaan täällä olivat: tuntuu, että aina (eli usein) kun tavalla tai toisella luen tuosta ajasta, 1800- ja 1900-lukujen taitteesta, vastaan tulevat samat nimet ja että ihmiset liittyvät aina jollakin tavalla toisiinsa, ovat paitsi taiteilija- ja/tai muita työtovereita myös sukulaisia, ystäviä, tuttavia, rakastuneita, aviopareja. Eino Leinokin oli nuorena ihastunut myös Anniin, jonka tosin sai sitten Leinon ystävä, Otto Manninen, ja Leino taas sitten – no niin, Leinon elämässä tulivat vaikuttamaan kolmen vaimon ohella ja ehkä heitä merkittävämminkin kaksi ajan kirjailijatarhelmeä, Onerva ja Aino. Annin sisko taas meni naimisiin Jean Sibeliuksen veljen kanssa ja toinen sisko Eero Järnefeltin kanssa, ja muun muassa Tuusulanjärvellä kyläili siis Annikin. Ja niin, Annin kirjoja ja kertomuksia kuvittivat ainakin Martta Wendelin, Rudolf Koivu ja Venny Soldan-Brofeldt. Helmi Krohn, Aino Kallaksen sisarpuoli, oli Annille puolestaan sekä tärkeä työtoveri että ystävä. On siinä nimiä ja suhteita ja taiteen tuulia kerrakseen.

Kiinnostavaa on minusta sekin, miten tietyt perheet ovat tavalla tai toisella jättäneet historiaamme niin merkittävän jäljen. Swanit olivat – esim. Järnefeltien tapaan – aikansa kulttuuriperhe, jonka jäsenet koskettelivat ammateissaan hyvin monia taiteenaloja. Kivilaakso kertoo, että Annin siskoista varsin moni myös valitsi nimenomaan uran oman perheen sijaan, ja että Anni itsekin halusi ensin keskittyä omaan työhönsä opettajana ja kirjailijana, mutta päätyi lopulta myös avioliittoon Ottonsa kanssa. Urastaan Anni ei perheensä vuoksi kuitenkaan luopunut, kuten hänen tuotantonsa meille onneksi osoittaa. Opettajan työ hänen täytyi aikanaan terveydellisistä syistä jättää, mutta Satukuningattaren viittaa hän kantoi läpi elämänsä.

Monenlaisia ajatuksia on herätellyt myös kaunis, sekä kirjan kannessa että sivulla toistuva kuva nuoresta Annista. Anni on kuvassa kuin metsänneito tai ei, ei kuin, hän on metsänneito, ihan oikea: istuu puun juurella juhannuksena, vaaleissa vaatteissa, pitkät hiukset vapaina. Tummissa silmissä on tuiketta ja hennossa hymyssä jotakin salaperäistä, samaan aikaan aavistuksen varautunutta ja silti ilkikurista. Kuvan on ottanut Otto, jonka kanssa Anni juuri samana juhannuksena kihlautui, ja mielikuvitustani kyllä kutittaa, mitä tuore sulhanen on metsänneidostaan häntä siinä kuvatessaan ajatellut. Katselen yhä uudestaan sekä metsänneitoa että kirjan muita kuvia ja ajattelen, miten tärkeitä kuvat juuri elämäkerrassa ovat, miten ne tekevät ihmisestä todellisemman. Ja mietin, miten sanat eivät yksin riitä, vaikka niitä joskus kai erehtyy pitämään parhaimpana mahdollisena välineenä kertoa ihminen ja elämä. Miten se, miten silmät tuikkivat, näkyy silti vain kuvassa. Mutta miten tuikkeelle ei ilman sanoja ole nimeä.

Sirpa Kivilaakso kirjoittaa Annin, josta en voi olla pitämättä: naisen, joka aikansa normeja uhmaten yhdisti luovan työn ja perhe-elämän, ja joka sellaisena rinnastuu myös suuresti ihailemaani aikalaiseensa Aino Kallakseen; naisen, joka loi sanoillaan sekä omaan aikaansa kiinnittyvää että ajatonta kirjallisuutta, jolla riittää annettavaa yhä uusille lukijasukupolville; naisen, joka antoi kirjailijanlahjansa nimenomaan lapsille ja nuorille – niin, tulevaisuudelle! – ja kuitenkin myös niin, että hänen tuotantonsa monitasoisuudella on alati annettavaa myös aikuisille, ja vielä: naisen, joka rakasti metsää, ymmärsi luonnon arvon ja puhui sen puolesta myös tuotannossaan.  Ja niin, niitä satusilmiä, joista Anni aina puhui, saisi tässä maailmassa edelleen olla paljon enemmän.