Olen lukenut Javier Maríasin romaanin Rakastumisia. Ajatellut vähän – kas vain – rakastumisia. Ja kirjallisuuttakin. Ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä. En siksi, että rakastuminen olisi vähemmän tärkeää kuin kirjallisuus. Ei ole, tietenkään. Miten paljon ylipäätään olisi kirjallisuutta, jos ei olisi rakastumisia? Ehkä olenkin ajatellut kirjallisuutta enemmän ihan vaan siksi, että Rakastumisia on juuri kirjallisuutta. Ja kirjallisuutta, jossa pohditaan kirjallisuutta. Kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja ideoita. Vaikka toki niitä rakastumisiakin.
Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu
on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne
mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme
kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean
elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (Javier Marías: Rakastumisia, suom. Tarja Härkönen.)
Ehkä myös tälle Maríasin romaanille käy
hiljalleen näin. Ehkä jo pian unohdan Marían, Díaz-Varelan, Luisan, Miguelin,
Ruibérrizin. Unohdan, kuka rakastui keneen ja mitä siitä ehkä kenellekin seurasi. Ja ehkä
sillä ei sitten ole niin väliäkään. Ehkä tarina tarvitaan juuri siihen, että ne mahdollisuudet ja ideat siirtyvät teoksesta lukijaan, eikä tarina itsessään tosiaan ole olennainen. Tai onhan se, on toki, mahdollisuudet ja ideat
siirtyvät lukijaan todennäköisemmin jos tarina kykenee puhuttelemaan lukijaa,
pitämään lukijasta kiinni. Mutta eikö se silti tosiaan monesti mene juuri niin
– niin että myöhemmin sitä muistaa ehkä tunnelman, ehkä jotakin utuista siitä että
piti teoksen kerronnasta, rytmistä, soinnista, muistaa kenties jonkun
kiinnostavan yksityiskohdan (vaikka ei ehkä juuri sitä, mistä se olikaan
peräisin), muistaa ehkä jopa itsensä lukemassa teosta tietyssä tilanteessa,
tietyllä hetkellä, muistaa miten piti teosta kädessään ja miten senhetkinen elämänkertymänsä mukanaan meni sen kantaman tarinan maailmaan, mutta
tarinaa sinänsä ei ehkä muista, ei henkilöitäkään, ei vaikka lukiessaan luuli
ettei unohtaisi ikinä. Ja silti – niin, silti teos on saattanut jäädä meihin asumaan, käynnistää meissä ajatuspolkuja, joiden alkuperää emme ehkä enää tavoita mutta jotka kaiken aikaa kasvavat meissä omiin suuntiinsa, mahdollisuuksina ja ideoina.
Onko se sitten
sääli, tämä rajallinen ja joskus hieman kummallisestikin valikoiva muisti?
Aiemmin olen ehkä ajatellut, että on. Että on surullista, ettei muisti kykene
kannattelemaan luettua(kaan) kuin hetken. Mutta ehkäpä se ei menekään niin.
Ehkä on tarkoituskin, että ihminen unohtaa. Ehkä on tarkoitus, että asioista tulee utuisia, että
ne hälvenevät toistensa sekaan ja lomaan, ja myös kypsyvät juuri siellä,
utuisina toistensa seassa ja lomassa. Ehkä on tarkoitus, että tilan saavat juuri mahdollisuudet ja ideat.
Ehkä on myös
niin, että niitä tarinoita tarvitaan lihaksi mahdollisuuksien ja ideoiden ympärille? Kyllä,
minä ajattelen äkkiä kirkkaasti (ainakin juuri nyt), niin se on, juuri
niin. Ensin on kirjoittaja ja mahdollisuus ja idea, sitten vasta tarina. Ja
sitten on lukija ja tarina, lopulta ehkä jälleen idea ja mahdollisuus. Onko se
sitten sama idea ja mahdollisuus kuin alun perin, se on kai jo toinen juttu.
