lauantai 27. toukokuuta 2017

Ne mahdollisuudet ja ideat...


Olen lukenut Javier Maríasin romaanin Rakastumisia. Ajatellut vähän – kas vain – rakastumisia. Ja kirjallisuuttakin. Ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä. En siksi, että rakastuminen olisi vähemmän tärkeää kuin kirjallisuus. Ei ole, tietenkään. Miten paljon ylipäätään olisi kirjallisuutta, jos ei olisi rakastumisia? Ehkä olenkin ajatellut kirjallisuutta enemmän ihan vaan siksi, että Rakastumisia on juuri kirjallisuutta. Ja kirjallisuutta, jossa pohditaan kirjallisuutta. Kirjallisuuden tarjoamia mahdollisuuksia ja ideoita. Vaikka toki niitä rakastumisiakin.

Kyseessä on romaani, ja mitä siinä tapahtuu on se ja sama, se unohtuu heti kun se on luettu. Kiinnostavia ovat ne mahdollisuudet ja ideat, jotka romaanit meihin ujuttavat ja tuovat luoksemme kuvitteellisten tapaustensa kautta, ne jäävät meihin pysyvämmin kuin oikean elämän tapaukset, ja muistamme ne paremmin. (Javier Marías: Rakastumisia, suom. Tarja Härkönen.)

Ehkä myös tälle Maríasin romaanille käy hiljalleen näin. Ehkä jo pian unohdan Marían, Díaz-Varelan, Luisan, Miguelin, Ruibérrizin. Unohdan, kuka rakastui keneen ja mitä siitä ehkä kenellekin seurasi. Ja ehkä sillä ei sitten ole niin väliäkään. Ehkä tarina tarvitaan juuri siihen, että ne mahdollisuudet ja ideat siirtyvät teoksesta lukijaan, eikä tarina itsessään tosiaan ole olennainen. Tai onhan se, on toki, mahdollisuudet ja ideat siirtyvät lukijaan todennäköisemmin jos tarina kykenee puhuttelemaan lukijaa, pitämään lukijasta kiinni. Mutta eikö se silti tosiaan monesti mene juuri niin – niin että myöhemmin sitä muistaa ehkä tunnelman, ehkä jotakin utuista siitä että piti teoksen kerronnasta, rytmistä, soinnista, muistaa kenties jonkun kiinnostavan yksityiskohdan (vaikka ei ehkä juuri sitä, mistä se olikaan peräisin), muistaa ehkä jopa itsensä lukemassa teosta tietyssä tilanteessa, tietyllä hetkellä, muistaa miten piti teosta kädessään ja miten senhetkinen elämänkertymänsä mukanaan meni sen kantaman tarinan maailmaan, mutta tarinaa sinänsä ei ehkä muista, ei henkilöitäkään, ei vaikka lukiessaan luuli ettei unohtaisi ikinä. Ja silti – niin, silti teos on saattanut jäädä meihin asumaan, käynnistää meissä ajatuspolkuja, joiden alkuperää emme ehkä enää tavoita mutta jotka kaiken aikaa kasvavat meissä omiin suuntiinsa, mahdollisuuksina ja ideoina.

Onko se sitten sääli, tämä rajallinen ja joskus hieman kummallisestikin valikoiva muisti? Aiemmin olen ehkä ajatellut, että on. Että on surullista, ettei muisti kykene kannattelemaan luettua(kaan) kuin hetken. Mutta ehkäpä se ei menekään niin. Ehkä on tarkoituskin, että ihminen unohtaa. Ehkä on tarkoitus, että asioista tulee utuisia, että ne hälvenevät toistensa sekaan ja lomaan, ja myös kypsyvät juuri siellä, utuisina toistensa seassa ja lomassa. Ehkä on tarkoitus, että tilan saavat juuri mahdollisuudet ja ideat. 

Ehkä on myös niin, että niitä tarinoita tarvitaan lihaksi mahdollisuuksien ja ideoiden ympärille? Kyllä, minä ajattelen äkkiä kirkkaasti (ainakin juuri nyt), niin se on, juuri niin. Ensin on kirjoittaja ja mahdollisuus ja idea, sitten vasta tarina. Ja sitten on lukija ja tarina, lopulta ehkä jälleen idea ja mahdollisuus. Onko se sitten sama idea ja mahdollisuus kuin alun perin, se on kai jo toinen juttu.


tiistai 23. toukokuuta 2017

Perhosia


Vatsanpohja lepattaa perhosia, jotka nousevat rintaan asti. Lähetän käsikirjoitustani maailmalle kustantamo kerrallaan. Monelleko lopulta, en vielä tiedä. Koetan kai valita niitä, joille arvelen sen olevan mahdollinen tartuttava. Ja kyllä, tiedän että todennäköisyyslaskelmat ovat jokseenkin lohduttomat (yksi tuhannestako huolitaan?), mutta vatsanpohja lepattaa silti, ihan niin kuin olisi kuitenkin mahdollista että juuri minun käsikirjoitukseeni silti tartutaan, kaikista epätodennäköisyyksistä huolimatta (ja onhan se, ainakin periaatteessa, koska aina joku siitä tuhannesta valitaan), vai siksikö se sittenkin lepattaa että mitä jos ei, mitä jos ei se kelpaa, minun lapseni jota olen niin kauan rakkaudella ravinnut ja kasvattanut, vai lepattaakohan se ehkä ihan vaan siksi että tämä on askel johon aina väkisinkin liittyy vähän vapinaa, oman tekstin altistamiseen maailman tuulille. Niin, ehkä se lepattaa vähän tätä kaikkea, koko tätä hetkeä jona tämä tapahtuu, ja ehkä perhoset ovat juuri siksi myös kaikenkirjavia, vähän jokaista väriä. Yksi perhonen, ehkä sinipunainen, lepattaa kuitenkin myös sitä, että mitä ikinä tapahtuukin tai ei tapahdu, kirjoittaminen itsessään on ollut ja on tärkeää.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Hymyjä

  
Tänään hymyilyttävät:

toukokuun valo ja muutamassa päivässä vyörynyt vihreä,

melkein ryöpsähtäen, vähän kuin tämän hitaan mutta äkkiä kiihkeän kevään tahtiin kirjoitetut uudet sivut ja se, että yhden kirjoituksen valmistuminen (tai ainakin "valmistuminen") ei johtanut hämmentyneeseen tyhjyyteen niin kuin se olisi voinut vaan päinvastoin palavaan haluun kirjoittaa uutta (ja ei, kaikesta uudesta ei ole sellaisenaan miksikään, mutta uudessa on aina siemen ja se riittää, riittää hyvin),

pöydän ihanat, syvänpinkit neilikat (niin, miten tärkeää onkaan ihmiselle kauneus, ihan oikeasti),

ja tietenkin: omat rakkaat ympärillä, joka päivä, ja myös muut tämän valoisan maailman lämpimät, hyväntahtoiset ihmiset,

viisas päiväkirjakalenteri joka välillä tarjoaa niin oivaltavia mietelauseita että voin leikkiä että se puhuu suoraan minulle (niin kuin puhuukin, minulle ja kaikille muillekin joilla on samanlainen),

ja se että melkein tekisi mieli juosta, juosta tuuleen ja veteen, vaikka en ole ollenkaan juoksuihmisiä, ehdin hyvin kävellen mutta ajatus juoksemisesta tuntuu silti merkitsevän jotakin hyvää,

ja ylipäätään kaikki tämä hyvä mitä on ja kaikki se hyvä mikä on mahdollista, se että saa elää ja rakastaa ja kirjoittaa ja olla vuodenaikaihminen,

ja niin – se, että sentään joskus muistaa kirjata hymyt ylös tai ainakin niistä muutaman, ei ihan pieni hymy sekään.

Hymyilevää alkavaa viikkoa ♥


perjantai 19. toukokuuta 2017

Kolme alkua tai ehkä enemmän



Joskus tarina alkoi näin:

Kevät. Kevät niin kuin silloin kauan sitten ja kevät nyt, taas.

***

Mitä käsikirjoitukselle tapahtuu kun sen kirjoittaa uudelleen? Ja ehkä vielä uudelleen? Ja vielä? Tuleeko siitä kerta kerralta parempi? Vai huonompi? Syveneekö se, niin kuin ehkä toivon? Vai menettääkö se uudelleenkirjoituksessa jotakin siitä hurmahengestä, jossa ensimmäinen versio on ehkä kirjoitettu? Jos, niin onko se hyvä vai paha? Tekeekö uudelleenkirjoittaminen tarinasta ehkä kokonaan toisen? Ovatko viimeisen version henkilötkään enää samoja kuin ensimmäisen? Entä mitä tapahtuu sille, mitä tarinallaan ehkä haluaa sanoa? Pysyykö sanottava samana vai muuttuuko se(kin)?

Minulla on tarina, jonka olen kirjoittanut moneen kertaan. Tai ainakin muutamaan. Välillä tarina on levännyt, pitkäänkin, mutta sitten minun on ollut pakko tarttua siihen taas. Välillä olen miettinyt, että ehkä tämä tarina on vain yksi niistä harjoituskappaleista, joilla etsin (yhtä) omaa tapaani kirjoittaa. Välillä taas olen ajatellut niin, että voisi se olla muutakin. Niin tai näin, rauhaa tarina ei ole antanut. On ollut pakko kirjoittaa se vielä kerran. Antaa sille vielä se yksi mahdollisuus tai minulle sen kirjoittajana. Sen suurempaa mystiikkaa tässä rauhattomuudessa tuskin on, vaikka kirjoittaminen ylipäätään myös mystistä onkin. Minun on vain ollut mahdotonta päästä(ä) irti ennen kuin olen kirjoittanut tarinan pois. Pois ajatuksista ja toisten tarinoiden tieltä. 

***

Ja välillä tarina alkoi näin:

Aamulla valo paistaa minua silmiin, pakottaa katseeni auki.

***

En tiedä, onko käsikirjoituksesta tullut uudelleenkirjoittamisen prosesseissa parempi. Ehkä silti uskallan luulla että on, ainakin vähän. Erilainen siitä on ainakin tullut. Sekä vähän että paljon. Tarinassa ja kerronnassa on edelleen paljon samaakin, mutta myös paljon sellaista, jota niissä ei aiemmin ole ollut. Ja paljon on pudonnut pois. Myös alku, ensimmäinen lause, on matkan varrella muuttunut. Tietenkin, koska muuttunut on myös kokonaisuus. Nimikin.

Välillä olen kyllä miettinyt sitäkin, miten paljon oikeastaan "kannattaa" antaa yhdelle tarinalle aikaa, kun ei ole mitään takeita siitä mitä siitä tulee vai tuleeko. Mutta toisaalta: mitä se tuleminen on? Sitäkö, että käsikirjoitus painetaan kirjaksi? No, sitäkin. Mutta se on myös omanlaiseksi kirjoittajaksi tulemista, sitä että askel askeleelta oppii ymmärtämään omaa kirjoittamistaan ja sitä, mitä, miksi ja miten haluaa kirjoittaa. Ja minusta – niin, minusta on paljon jo se. Niin paljon, että aikaa ei ehkä ole edes tarpeen laskea.

Juuri nyt minulla on kevyt olo. Vaikka samalla runsas, täysi. Sellainen, että tämä tarina on valmis kokeilemaan uusia siipiään ja minä sitä myöten vapaampi toisille tarinoille, jotka sormenpäitä kutittavat. Tunne siitä, että tarinoita ja sanoja on, tuolla jossakin, minussa, ja että nekin saattavat jonakin päivänä olla uusia valmiiksi kirjoitettuja kirjoituksia, on hyvä, ihana, melkein huikea. Vähän samantapainen kuin tuo elämännälkäinen kevään vihreä. 

Ja niin, jos tästä tarinasta ei ole saamaan siipiinsä tuulta, minä kerään siitä toisiin tarinoihin sen mikä siinä on parasta. Rakennan yhä uusia alkuja, uusia tarinoita. Ja sen minä jo melkein tiedän, että on asioita, jotka joka tapauksessa pysyvät. Sanoja, kysymyksiä.

***

Tänään tarina alkaa näin:

Sinä se olet.

***


Ja kyllä, tietenkin minä leikittelen sillä ajatuksella, että tästä alusta kasvaisi kirja. Millainen alku kirjaan silloin lopulta kirjoittuisi? Millaiseksi tarina kypsyisi? Olisiko ensimmäinen lause yhä tuo, joka se on nyt? No, sitä minä en tietenkään tiedä. En vielä enkä ehkä koskaan. Mutta sen minä tiedän, että tämä kertomus ei ole vain melkein kirjoitettu vaan kirjoitettu, olemassa. Tämä on kokonainen tiedosto ja pinkka paperia. Tämä on kertomus, joka sai kasvaa. Henkilöitä, jotka saivat. Ja se, juuri se, on tärkeää juuri nyt.  

tiistai 16. toukokuuta 2017

Melkein totta

  
Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita.