Kesäkuun päivät...

Albert Edelfelt: Kesä, 1883.

Kesäkuun päivät ketjuuntuvat jo. Siitä, kun lapsilla alkoi loma, alkaa olla jo viikko. Onko se vähän vai paljon, ehkä sekä että.

Päivät ovat pehmeitä ja täyteläisiä samaan aikaan. Pidän niistä. Iltaisin kävelen alkukesän heleässä vihreässä ja hengitän sen nuoruutta. Vielä on kaikki alullaan, kesän ensihetket vasta. Olen onnellinen siitä, että on juuri tämä vuodenhetki, juuri nyt.

Ja ajattelen, tietenkin, käsikirjoituksiani maailman tuulissa ja sitä, miten en tiedä mitään siitä mitä ne matkallaan kohtaavat. Välillä ajattelen sitäkin, että ehkä jo ennen joulua kuulen sentään jotakin, saan jostakin vastauksen, mikä se sitten onkin, ja sitten ajattelen, taas, että kirjoittajan taival on kai tässäkin kohtaa malttamisen taival. Asiat tapahtuvat hitaasti (jos ollenkaan, olin myös vähällä kirjoittaa, mutta muistin sentään, että tapahtuuhan ainakin itse kirjoittaminen). Niin, kaikki ottaa aikansa, tarinoiden kypsyminen ja myös odottaminen sen jälkeen. Onneksi ei oikeastaan ole kiire, ei minnekään. Onneksi se on juuri niin, että tärkeintä on matka itse.

Nyt kirjoitan vuoroin ryöpsähtäen ja vuoroin hitaasti satunnaisia säkeitä ja katkelmia rakenteilla oleviin alkuihin. Menen mahdollisuuksiin, tunnustelen niitä. Ja tiedän, että näistä säkeistä ja katkelmista ja aluista ja mahdollisuuksista lähtee taas hiljalleen rakentumaan uusia tarinoita, maailmoita, matkoja. Sitä en ehkä vielä tiedä, mistä lopulta tulee valmista, ensin tai ollenkaan. Mutta jostakin tulee, hiljalleen ja omaan tahtiinsa, niin uskon.

Välillä vain istun teekuppi kädessä. Katselen taivasta, joka eri päivinä ja iltoina on erilainen. Toisina päivinä ja iltoina se on kirkas ja avara. Toisina harmaa, melankolinen. Mutta aina siinä on äärettömyys.

Toukokuun viimeisenä päivänä

 

On ollut merkillinen toukokuu. Kevät on tänä vuonna ollut hidas, viivyttelevä, mutta jonakin päivänä taivas silti äkkiä säteili valoa ja lämpöä ja maailma oli hetkessä vihreä. Tänäänkin päivä alkaa sateisena, harmaana, hieman surumielisenä, mutta illaksi on taas luvattu kirkastuvaa. Jotenkin pidän tästä, vaihtelun symboliikasta. Pidän harmaasta, mietiskelevästä uneliaisuudesta, mutta myös kevään lempeästä valokylvystä jonka alle saa mennä jäseniään ja ajatuksiaan ojentelemaan, hypähtelemään keveitä kevätaskelia. Huomenna onkin sitten jo kesä, ainakin jos kuukausien nimiä uskotaan. Epävakaata taitaa kyllä edelleen olla, mutta ehkä se kesä sieltä silti tulee. Se pehmeä kaksikymmentä astetta ja lempeä tuuli.

Jotenkin kivasti, kutittelevasti, minusta tuntuu, että jokin tämän hitaan ja lopulta niin äkkiä vihreäksi ryöpsähtäneen kevään rytmissä on sopinut minulle ja kirjoittamiselleni. Olen hidas ja kypsyttelevä, mutta joskus tulee silti hetkiä, joina minussakin ryöpsähtää. Tämä on nyt yllättäen ollut sellainen kevät, jona olen saanut valmiiksi kaksi hitaasti kypsynyttä käsikirjoitustani. Näin tosin ehkä toivoinkin, mutta yllättää se minut silti. Ja ehkä se on merkillistä tai sitten ei, tämä samanaikaisuus, ehkä joskus vaan tulee hetkiä, joina keskeneräiset kirjoitukset ovat valmiita kypsymään ja/tai kirjoittaja päästämään kirjoituksistaan irti, laskemaan lapsensa maailmalle yhden kerrallaan. Ja kyllä, kypsyttelyä sekin taitaa vaatia, irtipäästäminen. Se, että ymmärtää tekstinsä olevan sellaista, että sen voi jo maailmaan päästää. (Ja nyt minussa herää, ihan yhtä äkkiä, ajatus siitä, että ehkä tekstit ovatkin kuin me ihmiset, että sekä ne että me joudumme lopulta astumaan maailmaan yhtä keskentekoisina, oppimaan kohtaamisista, kokemuksista.)

Niin. Tämä toinen käsikirjoitukseni on lapsille ja hyvin erilainen kuin se romaanikäsikirjoitus. Kuitenkin niissä on ehkä myös jotakin samaa. Luulen, että juuri niin se usein onkin – ja tietenkin on – että kaikki yhden ja saman kirjoittajan kirjoitukset kantavat niiden samojen sormenpäiden kosketuksia. Jännittää kyllä, vähän, kun lentää pesästä tämä toinenkin lapsi. Ja sitten kuitenkaan ei. Eniten tuntuu hyvältä, siltä että nämä kaksi ovat saaneet minusta kasvaa ja nyt saavat kokeilla siipiään. Minä, äiti, en kai voi muuta kuin odottaa ja toivoa lapsilleni kaiken hyvän, laskea sitten kädet kohdun päälle, kuunnella uusien hiljakseen kasvavien pienokaisten pehmeitä liikahduksia.

Toivotan hyvää alkavaa kesäkuuta, sellaista lempeälämpöistä, ja tuulen kevyttä kuiskuttelua ♥