tiistai 16. toukokuuta 2017

Melkein totta




Sinä aamuna olivat puiden oksat varisten painosta raskaat. Neljätoistavuotiaana aloittamani romaani ei koskaan valmistunut, mutta sen ensimmäinen lause on minulle kuolematon. Kerron itselleni kertomusta teinitytöstä, jolla oli jonkinlaista orastavaa merkityssuhteiden ja sanojen syvyyksien tajua, enkä välitä liiaksi siitä, onko se ihan totta. Ehkä riittää, tässäkin, että kertomus on totta vain melkein.

Romaanin nimi oli Variksen poika, ja se kertoi – tai olisi kertonut – pojasta nimeltä Atte Varis. Puiden oksilla istuvien mustanharmaiden lintujen oli tarkoitus olla kuva hetkestä, jossa kaikki oli variksia lukuunottamatta elämästä tyhjää, ja viitata samalla poikaan, joka niitä katsoi: oli syksy, puissa ei ollut enää lehtiä, variksia vain, ja Variksen poika oli juuri jäänyt äidittömäksi.

Tarinassa oli myös tyttö, lohdun tuoja. Ehkä halusin kirjoittaa itseni. Tai itseni, joka olisin halunnut olla. Tai ehkä sillä ei ole väliä, vaan ainoastaan sillä että tyttö oli. Naapurissa, tytön tai Aten, asui myös mummo joka puhui murretta. Vai oliko se niin, että kaikki asuivat samassa talossa. Että tyttö muutti Aten taloon. Ja että mummo kertoi sitten tytölle Atesta, Aten kohtalosta. Ehkä niin. En ole varma, saattaa olla sepitän osan juuri nyt, että muisti tarjoaa säikeitä joita tässä hetkessä ompelen mitenkuten yhteen.

En muista enää sitäkään, miltä tyttö näytti. Mutta kyllä kai hänellä oli pitkät hiukset. Ehkä vaaleat. Suorat, luulen. Mummon muistan suunnilleen, hän oli melko varmasti pieni ja pyöreä ja pehmeä. Variksen poika sen sijaan oli pitkä ja hontelo, käsiä ja jalkoja oli liikaa, tukka pitkä hänelläkin, laihan ylävartalon peittona bändipaita. Ehkä, jos kerron hänet tähän, hänestä tulee melkein totta, melkein kirjoitettu, melkein olemassa oleva. Ja ehkä melkein totta tulee myös siitä ehkä-vaaleasta tytöstä. Ja pienestä, pyöreästä mummosta.

Miten moni kertomus mahtaakaan jäädä kertomatta, kun niille ei sittenkään ole aikaa tai tilaa tai kun niiden kertoja ei sittenkään luota joko niihin tai itseensä? Toisaalta – niin, toisaalta on ehkä kertomuksia, joille riittää juuri se, että ne ovat olemassa vain melkein. Vaikka niistä ei koskaan tule valmiita, niistä tulee ehkä sittenkin askeleita. 

[Kuva lisätty jälkikäteen. Runot ovat teinitytön melankoliaa kutakuinkin samalta ajalta kuin yritelmäni kirjoittaa Variksen poikaa.]

16 kommenttia:

  1. Kaunis teksti <3 Tarinoita jää aivan liian usein kesken tai sitten vain julkaisematta muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pearl Clover, kiitos <3 Ja eikö vain, monta tarinaa jää kesken tai ainakin piiloon... Mutta ei se aina haittaa, joskus riittää ehkä ihan sekin, että tarinat ovat vain melkein :) Kiitos sinulle <3

      Poista
  2. Tämä kosketti:) Ehkäpä on Katja niin, että ne kertomatta jääneet kertomukset, jotka elävät ja kulkevat mukana mielissämme, ovat ne kaikkein painoarvoisimmat ja meille rakkaimmat, sydämiimme suljetut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, kiitos <3 Ja niin se varmaan juuri on, että monet kertomatta jääneet kertomukset ovat niitä kaikkein tärkeimpiä, tavalla ja/tai toisella. Eikä kaikkia kertomuksia ehkä ole tarkoituskaan kertoa ainakaan loppuun.

      Poista
  3. Minulle tuli heti vahva tunne, että Variksen poika voisi olla oikeastikin kirja, sinun kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, voi sentään <3 Ehkä Variksen poika voisi tai sitten ei. Sillä neljätoistavuotiaalla, joka sitä kauan sitten aloitteli, oli suuri sanomisen halu mutta ei ehkä sittenkään uskoa eikä uskallusta. No, olisi teoksella ainakin aika kivi nimi ja aloituslause :) Kiitos sinulle <3

      Poista
    2. Sinä olit ajatellut jo pitkälle kirjan henkilöt ja rakenteen. Tykkäsin Atesta jo heti ulkonäönkin perusteella.

      Poista
    3. No joo, Atte on kyllä aika söpö - sanotaan nyt että on, vaikka vain melkein totta onkin :)

      Poista
  4. Niin kuin Maille, minullekin tuli tunne, että melkein todesta voisi tulla vielä vaikka totta. Siis kirjallisesti totta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, voi sentään sinullekin <3 Joskus ehkä leikittelenkin ajatuksella, voisiko Variksen poika herätä tätä enemmän henkiin, mutta en tiedä - voi olla, että hänen tarinansa on niitä, joiden kuuluu leijailla hieman utuisena ilmassa. Kiitos sinulle <3

      Poista
  5. Ihana muisto. ♥ Aiempien kommentoijien tavoin minäkin aloin ajatella, että Variksen poika on jo ilmestynyt romaani. Melkein sijoitin sen lapsuuteni kotipaikkakunnan kirjaston hyllyyn paikoilleen.

    Ja olipa ilo löytää tänne. Luin aiemmatkin postauksesi, elin niiden mukana, mummulassasikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaimani, kiitos ja ihanaa että löysit tänne <3 Tämä oli nyt tällainen kevättuulen tuiverrus tämä uusi vihkonen :)

      Ja voi Variksen poikaa, ehkäpä hän ansaitsisi olla vähän enemmän kuin vain muutama haparoiva sivu... Mutta ehkä hänestä tämän kirjoituksen myötä tosiaan tuli ainakin melkein totta - pääsi sinunkin mielessäsi melkein kirjaston hyllyyn <3

      Poista
  6. Tervehdys!

    Niin kai ajatellaan, että kertomuksesta ja henkilöistä tulee totta, kun joku on niistä lukenut. Sinälläänhän todeksitulemisen suhteen ei ole väliä kuinka moni kertomuksen tuntee. Tästä sitten päädyinkin miettimään, että onko kertomus olemassa vähemmän, jos sen tuntee pelkästään sen kirjoittanut henkilö. Ajatellaan, että kertomus on painettu kirjaksi, mutta sitä ei lue kukaan. Miten se silloin olisi sen enemmän olemassa kuin käsikirjoituksessa, jonka joku on lukenut.

    No niin, taas mennään. Ihanaa ihanaa ihanaa, että olet Katja takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos kommentistasi ja ihanaa että tulit ajatuksinesi piipahtamaan <3

      Ja niin, hmm, minä ajattelen tässä ehkä myös niin, että kertomuksesta ja henkilöistä olisi tullut totta, jos olisin ne valmiiksi kirjoittanut. Mutta kun en kirjoittanut, niin ne jäivät vähän utuisina leijailemaan. Ollakseen totta niiden ei siis kai tarvitse olla muiden lukemia ja tuntemia, mutta se olemassaolo kylläkin kertautuu jos ja kun kertomuksen lukevat myös muut kuin sen kirjoittaja. Tässä kertautui nyt sitten ehkä utuinen kertomus utuisine henkilöineen :)

      Kiitos vielä ja joo, taas mennään :)

      Poista
  7. Minä olen aina ajatellut tämän niin, että kertomuksesta ja sen henkilöistä tulee totta heti, kun se (tarina) tai he (henkilöt) syntyvät kertojansa mielessä.

    Tässä kohtaa voisi tietenkin kysyä, että tarvitsevatko mieleen putkahtavat romaanihenkilöt tarinan ollakseen jollakin tasolla olemassa. Mikä on tarinan ja sen henkilöiden suhde? Kumpi tarvitsee toista tekijää enemmän? Miten sinä koet tämän kirjoittaessasi? Onko romaanihenkilö yhtä kuin tarinansa? (Tämä menee taas jonnekin metafysiikan puolelle, mutta menköön nyt;) )

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, on se niinkin: kertomus ja sen henkilöt ovat totta heti kun ne parkaisevat syntymähuutonsa kirjoittajansa mielessä (tai miten ne nyt sitten syntyvätkin, aika hiljaakin kyllä toisinaan ;)). Tässä tämä pohdiskeluni "todesta" limittyi ehkä juuri ajatukseen kirjoittamisprosessin kaaresta - siihen, että se tässä kohtaa jäi kesken. Mutta tottahan nämä henkilöt ovat, mielessä yhäkin :)

      Ja niin, onkin hyvä kysymys, mikä on tarinan ja sen henkilöiden suhde. Minä olen ajatellut tarinoitani usein nimenomaan henkilöidensä kautta, esim. juuri tätä nuoruudenaloitelmaa ja samoin sitä, joka nyt on kasvanut ainakin jollakin tavalla kokonaiseksi. Ehkä se tulee siitä, että kirjoittaessaan ajattelee tutkiskelevansa nimenomaan ihmisyyttä, ihmisenä olemista, ja että tarinakin rakentuu siten juuri ihmisestä/ihmisyydestä. Kyllä kyllä, metafysiikka on aina paikallaan :)

      Kiitos sinulle Kaisa Reetta <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥