sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Melankolinen taiteilijaromaani Albert Edelfeltistä: Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (2017)




Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava, 2017. 479 s.
Alla Albert Edelfeltin teos Kristus ja Mataleena vuodelta 1890.

***

– Vanhana on varaa olla rehellinen. Koko minun elämäntyöni on pelkkää hukkaan heitettyä koreilua.

Kun vasta pitelen Venla Hiidensalon hiljattain ilmestynyttä, Albert Edelfeltistä kertovaa romaania kädessäni, mietin haluanko sen Edelfeltin, jonka se ehkä antaa. Odotan kai ennen kaikkea kuvausta naisia kaltoin kohtelevasta huithapelista, josta en mitenkään voisi pitää. No, kuten todettua, en pidä Edelfeltiä turhan puhtoisena ennestäänkään. Jotenkin kai silti pelkään, että taiteilija, jonka monia teoksia hänen erehtyväisyydestään huolimatta suuresti ihailen, näyttäytyy teoksessa sietämättömänä naistenkaatajana. Miksi? Ehkä olen lukenut teoksesta jonkun jutun, jossa tämä puoli on painottunut? Niin tai näin, päätän kuitenkin kokeilla miltä kirja tuntuu.

– Teen tämän sinun tähtesi, tyttö sanoi. – Kun kerran pyydät.

Hyvä niin, sillä jo pian on selvää, että tulen lukemaan teoksen loppuun. Siinä on mukaansatempaavuutta ja alusta alkaen myös monitasoisuutta, joka osoittaa yksipuoliset odotukseni omituiseksi, ennakkoluuloiseksi harhaksi. No, totta toki on, että teos on kuvaus myös naistenkaatajasta. Taiteilijasta, joka perustelee tarvettaan maata mallinsa luomisvoimansa ravitsemisella. Ehkä se sitten oli niin? Ehkä monet Edelfeltin teoksista olisivat ilman naisia jääneet maalaamatta? Miten hyvä, että Anna Kortelainen kirjoitti Virginiensä. Ja että Hiidensalo kirjoitti tämän romaaninsa. Onhan nämä naiset vähintäänkin kohtuullista muistaa edes ajatuksina, mahdollisuuksina, elettyinä kohtaloina. Ja fiktio, kyllä, mahdollistaa juuri mahdollisuuksien tutkimisen, etsimisen.

– Minusta tuntuu, että en pysty maalaamaan jos pysyttelen kaidalla tiellä. Jokaiseen työhön on laitettava jotain itsestään. Se ei onnistu jos yhtä aikaa pitää olla kuuliainen aviomies.

Mutta kyllä, alusta alkaen teos on kuitenkin myös paljon muuta kuin vaihtuvia naisia ja ohikiitäviä lemmenleikkejä. Pitkin matkaa teos näyttäytyykin minulle ennen kaikkea melankolisena taiteilijaromaanina, joka pohtii myös elämän väistämätöntä rajallisuutta ja taiteilijan ja taiteen rehellisyyttä. Tällaisena se kurottaa hyvin vahvasti myös tähän päivään, taiteilijuuden ajasta aikaan toistuviin kysymyksiin. Räväkällä Mediahuoralla (2012) kirjailijanuransa aloittaneen Hiidensalon käsissä melankolisuuden rinnalle ja vastapainoksi rakentuu kuitenkin myös tiettyä ilkikurisuutta; melankolisuus ei tässä ole surumielistä uneliaisuutta, vaan juuri ihmisen, taiteilijan ja elämän rajallisuuden läsnäoloa. 

Piti maalata vain itselleen. Taiteen piti olla miellyttämisen tarpeen yläpuolella. Taiteen piti kuvastaa hengen kauneutta.

Mutta miten sellainen olisi ylipäätään mahdollista, kun hän oli ostajistaan ja tukijoistaan riippuvainen?

No, ”pidänkö” teoksen Edelfeltistä? Jotenkin koko kysymys tuntuu nyt triviaalilta tai ainakin siltä, että sen asettelua pitäisi muuttaa. En ehkä pidä Edelfeltistä sinänsä (paitsi että hän kohtelee naisiaan miten kohtelee, hän suhtautuu myös kansaan ja esim. fennomaaneihin omalla etuoikeutetun ylemmyydellään), mutta kyllä, pidän siitä miten ja millaiseksi Hiidensalo Edelfeltin tässä kertoo. Pidän melankolisen taiteilijaromaanin tunnelmasta ja siitä, miten Hiidensalo rakentaa teokseensa ajattomuutta, joka ei tunnu päälleliimatulta. Siitäkin pidän, etteivät asiat sittenkään ole mustavalkoisia. Siitä, että romaanin Edelfeltiä on kaikessa erehtyväisyydessään mahdollista myös ymmärtää. Juuri tämä tekee Edelfeltistä ja romaanista myös elämäntuntuisen.

Pidän myös Hiidensalon kerrontaratkaisusta, jossa hän rakentaa tarinansa paitsi Edelfeltin itsensä (Albertin), myös nuoren Ansan ja Berta-siskon kautta. Erityisen koskettavia ovat Ansan, pikku piikasen, osuudet. Myös Berta on hienosti rakennettu. Niihin katkelmiin, joissa Edelfelt eli Virginien kanssa, olisin sen sijaan kaivannut lisää syvyyttä, intensiteettiä, jotakin – ehkä siksi, että minulle juuri Virginien (mahdollinen) kohtalo on tähän asti ollut se tutuin ja koskettavin. Tässä teoksessa Virginie jää kuitenkin sivurooliin. Koskettavimmaksi kohoaa Ansa, ja niin toki juuri tämän teoksen kohdalla pitääkin kohota.

Berta puolestaan saa teoksessa puhua naisena, jolle ei riitä naiseuden perinteinen malli. Ja samalla naisena, joka silti on juuri tuon mallin vanki. Berta ei halua olla tyttö, joka ei koskaan lue yhtään kirjaa ja joka kiristää kureliivinsä niin tiukaksi, ettei pysty syömään. Ei, Berta haluaa kirjoittaa. Kirjoittava nainen on kuitenkin vielä kummajainen. Normaalimpaa on ryhtyä opettajaksi, jos ei kerran mene naimisiin. Ja niin, jonkun on pidettävä huolta kodista, äidistä, veljen lapsesta – kaikesta siitä, mihin maailmaa matkaava taiteilijaveli ei ehdi.

Bertan ajatusten kautta teoksessa kiteytyy myös se, miten paljon naista helpommin mies jää historiankirjoihin, ja edelleen se, miten paljon merkittävään asemaan kohonnut mies saakaan jälkipolvilta anteeksi:

Runoissa hänen elämänsä rinnastui kaduilla puhaltavaan tuuleen. Kaupungin kiviset seinät eivät tuulesta hievahtaneetkaan eikä hänestä jäisi kaduille kaikuakaan. Atte sen sijaan jäisi historiankirjoihin, se oli jo selvää. Ihmiset etsisivät Attesta tietoa kirjoista, ihastelisivat hänen taulujaan gallerioissa. Attesta ja tämän avioliitosta kirjoitettaisiin elämäkertoihin. Atte saisi taiteensa takia kaiken anteeksi. Taide teki Atten tempuista ikään kuin osan itseään. Ilman niitä ei olisi hänen taulujaankaan. Attekin oli epäilemättä kärsinyt, mutta hänen taiteensa olisi kärsimyksen palkka.

(Ja niin, mietin kyllä, taas, miten paljon olen itsekin valmis antamaan Edelfeltille anteeksi? Vai olenko? Onko edes kysymys anteeksiannosta? Tarvitseeko taiteen kokijan antaa anteeksi? Tarvitseeko hyväksyä? Voiko keskittyä vain kokemaan? No, ehkä tämä rönsy oli ainakin ensi hätään jo täällä.)

Merkittävänä naishahmona teoksessa näyttäytyy myös Aino Ackté, jonka ympärille Edelfelt kutoo omia rakkaudenunelmiaan. Aino edustaa teoksessa toisenlaista, modernia naista, josta riittäisi vastusta myös Edelfeltin kaltaiselle miehelle. Ainon vie kuitenkin maailma, kihlauskin, vähän samaan tapaan kuin ne ovat vieneet joiltakin toisilta myös Albertin.

Hienoa on myös keskustella teoksen Edelfeltin kanssa tämän näkemyksistä taiteestaan. Edelfelt kokee vanhetessaan hyvin vahvasti, kuten alun sitaatti kertoo, että koko hänen ”elämäntyönsä on pelkkää hukkaan heitettyä koreilua”. Ja kaiken aikaa hän on jo sitä ennenkin rimpuillut hänelle asetettuja odotuksia vastaan, ainakin mielessään. Edelfeltille sanottiin:

Sinun tehtävänäsi on saada kansa näkemään itsensä. Eikä yksin näkemään, vaan uskomaan itseensä. Kansa pitää saada näkemään ja kokemaan jokapäiväinen, arkinen elämänsä ainutlaatuisena.

Niin: päättyvä 1800-luku tarvitsi kansallistunteen kohottajansa. Mutta teoksen Edelfeltiä eivät kansan ukot ja akat oikeasti kiinnostaneet. Eikä muuten Kuningatar Blankakaan. Ne aiheet, joista hänet yhä muistetaan, eivät ehkä aina olleetkaan hänelle itselleen merkittäviä. Niinkö se siis on, että taiteilijan on myytävä lahjansa yleisön tarpeisiin? Että on lopulta mahdotonta muuta kuin miellyttää? Antaa sitä mitä yleisö haluaa? Onko taiteen vapaus väistämättä illuusio?

Hyvät herrat, esitys on päättynyt. 
Olen koko ikäni kohdellut taidetta kuin porttoa.

***

Albertin aika loppuu aikanaan. Jäljelle jäävät kirjeet, sisko, muutamat toiset elämänkohtalot. Ja niin, ne, jotka jäävät, kertovat meistä siten kuin itse tahtovat. Valitsevat, mikä säilyy ja mikä ei. Bertakin saa lopulta hetkensä. Ja jää, kyllä vain, historiankirjoihin.

Teoksen viimeistä osaa, jossa siirrytään aikaan kymmenkunta vuotta Edelfeltin kuoleman jälkeen, pidän kokonaisuuden kannalta hieman irrallisena. En lörpöttele tästä enempää, etten (ainakaan enempää) pilaa kenenkään mahdollista tulevaa lukukokemusta, mutta totean, että minulle tämä teos olisi ehkä toiminut (vielä) paremmin ilman sitä. Kirjailijoilla on kuitenkin oikeus kirjoittaa teoksensa juuri sellaisiksi kuin heille oikeinta on, ja Hiidensalolla on ollut tähän ratkaisuunsa omat tärkeät syynsä. Haa – eläköön taiteen vapaus!


***

PS. Pakko on pikkuisen ilkikurinen pilke silmäkulmassa siteerata vielä tämä:

Yhtä saatanaahan sen kirjailijuudenkin täytyi olla. Ne piruparat tappelivat avustuksista eikä kukaan ostanut niiden kirjoja kuitenkaan. Suomalaista lukevaa sivistyneistöä oli vain kourallinen. Onneksi hän ei sentään ollut kirjailija.


2 kommenttia:

  1. Hieno kirja ja minulle juuri ne taulut, joissa naista ei nosteta pääosaan, ovat kaikkein parhaita. Niitä tauluja kirjan mukaan myös Pariisi halusi nähdä ja niistä taiteilija sai palkintonsa: Lapsen ruumissaatto, Ristiäisvene, Leikkiviä poikia rannalla (lempitaulu), Pariisin Luxemburgin puistossa jne. Lahjakas taiteilija, mutta sai tehdä ahkerasti töitä menestyksen eteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, hieno kirja! Hienoja ovat myös kaikki nuo mainitsemasi teokset. Lapsen ruumissaatto on todella vaikuttava, sen äärellä hiljentyy. Minulle myös Blanka on rakas, samoin Virginie. Ja lahjakas Edelfelt todella oli, mutta eipä se lahjakkuus juuri koskaan taida yksin riittää. Työtä on tehtävä lahjakkaimmankin ja oman työn paikka ja mahdollisuudet sitkeästi etsittävä. Kyllä Edelfelt ansaitsee asemansa taidehistoriamme merkkimiehenä, hänen teoksensa hehkuvat ja kantavat sitä ihanaa kultakautta <3

      Kiitos Mai <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ♥